“Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit? Miksi olet niin kaukana, et auta minua, et kuule valitukseni sanoja?” (Ps. 22: 2).
Kristityn elämässä on aikoja, jolloin Jumala tuntuu kovettaneen sydämensä, kääntäneen selkänsä ja laittaneen korvatulpat korviinsa. Sellaisia aikoja kokee jokainen ja ne raastavat sisintä, joka yrittää kurottautua avun lähteelle, Isän luokse.
Jumalalle rakas Daavid todella koki, että hänet oli hylätty. Hän kirjoitti sanat, jotka itse Jumalan Poika otti käyttöönsä kuvatessaan omaa kipuaan, sitä samaa Jumalan hylkäämisen kohteeksi joutumista. Mikään ei ollut näille miehille yhtä raastavaa.
Jumala todella tuntuu joskus kuin kätkeytyvän, osaksi kyseessä on hengellisen elämän paradoksaalinen salaisuus, jossa näennäinen kirous muuttuu siunaukseksi, osaksi Jumalan toiminnan voi ymmärtää niin, että etäisyydellä Hän saa meidät etsimään itseään entistä kiihkeämmin.
Me emme oikeastaan käsitä tarvitsevuuttamme Jumalan läheisyydestä ja avusta ennen kuin ns menetämme sen. Jumalan kääntäessä selkänsä huomaamme olevamme kuin kukka, joka alkaa nuutua auringon mentyä pilven suojaan. Ne ovat hyvin arvokkaita oppitunteja.
Selkänsä kääntävä Jumala on itkevä Jumala. Hän kärsii aiheuttaessaan meille kipua mutta Kaikkivoipana osaa nähdä kivun yli paljastuvaan syvempään yhteyteen.
Miksi siis olet hiljaa, etkä tunnu auttavan kaikista huudoistani huolimatta? Vain rakkauden tähden. Rakkauden tähden Isä oli vaiti Poikansa itkiessä apua, kumpikin itki tahoillaan mutta hetken erillään jotta minua ja sinua ei aikuisten oikeasti koskaan hylätä.
Rakkauden tähden Isä on joskus hiljaa meidänkin kohdalla, jotta voisimme ottaa vastaan jotain, mitä emme muuten löytäisi, jotta Jumala saisi kasvaa silmissämme yhä suuremmaksi ja Hänen armostaan tulisi meille enemmän kuin lähde aavikolla.
Tuo on totisinta totta. On armollista lukea näitä sun sanoja, samoja kokenut, siunaten, t.kaarina