Minä tiedän sinun tuskasi

”… niin, Minä tiedän heidän tuskansa” (2. Moos. 3:7)

Mooseksen 40 vuoden mittainen korkeakoulu oli päättymässä. Jo syntymästään Egyptin johtajistoon valmisteltu mies oli viimeiset vuosikymmenet asunut muukalaisena pienen kansan parissa. Kunnia ja loisto olivat nöyryyttävästi vaihtuneet lammaskatraan vahtimiseen.

Sitä oppia, mitä Mooses ei voinut saavuttaa ihmisten luomissa oppikouluissa, oppi Hän kantapään kautta Jumalan pitkän ja hitaan tenttimisen kautta. ”Minä pystyn” vaihtui hiusten harmaantumisen kautta ”Sinä pystyt” -uskontunnustukseksi.

Jatkossa Mooses saisi kommunikoida Jumalan kanssa tavalla, joka hakee vertaistaan Raamatun lehdillä. Mutta Jumalan ensimmäinen ilmestyminen on huomionarvoinen ja siitä huokuu mitä alimmaksi laskeutuvin lämpö ja huolenpito.

Mooses tunsi Jumalan sen verran, mitä oli Hänestä omalta kansaltaan kuullut. Jumala oli ollut hiljaa kaikki 80 vuotta ennen palavaa pensasta. Siinä on jo itsestään pysähtymisen paikka.

Mitä Jumala halusi Mooseksen ymmärtävän ensimmäisenä? Vastaus ilmenee sanoista, joiden sekaan saa muistijäljiksi vuodattaa muutama kyynel.

”… niin, Minä tiedän heidän tuskansa.” Mooses saa ensimmäisestä kohtaamisesta alkaen opetella tuntemaan Jumalaa, joka ei vain ole Kaikkinäkevä ja -voipa, vaan joka on ennen kaikkea täynnä myötätuntoa.

Kun Jumala alkaa opettamaan Moosesta omasta olemuksestaan, punainen lanka kulkee alusta saakka Hänen sydämensykkeiden tahtiin.

Sama Jumala alleviivaa tänään jumalallista olemustaan jokaiselle sielulle, joka huutaa elämän tuottamaa kipua. Ei, Jumala ei ole välinpitämätön, ei silloinkaan, kun Hän tuntuu vaikenevan ja olevan etäällä.

Hänen rakkautensa voittaa kaikki ehdot ja esteet. Mistä voin olla siitä varma? Verinen risti on todistusaineistona vertaansa vailla.

Sinun huutosi, oli se äänekästä tai tukahdutettua, saa taivaan aaltopituudet värähtelemään. Sinä et koskaan ole yksin.

Myötätuntoinen Jumala on lähempänä kuin uskot.

Kun lupaukset tuntuvat ontoilta

”Näin Mooses puhui israelilaisille, mutta raskaan orjuuden näännyttäminä he eivät kuunnelleet häntä” (2. Moos. 6:9).

Miten lähellä vapautuksen hetki olikaan! Satoihin vuosiin ei ollut tapahtunut muuta kuin jatkuvaa elinolojen kiristymistä mutta nyt näyttämölle astui 40 vuoden maanpakolaisuudesta palannut Mooses.

Mooses sai Jumalalta ihmeellisiä lupauksia. Hän välitti ne kurjuudessa matelevalle kansalle ja sanat toivat toivoa. Mutta kun lupausten ja niiden toteutumisen väliin tuli viive ja helpotuksen sijaan arki vaan synkistyi, Mooses alkoi vaikuttaa yhden-tempun-ponilta. Samoin Jumala.

Ehkä sinäkin olet saanut pienen auringonsäteen tuskan huuruiseen koloosi, jonne olet askel askeleelta vetäytynyt pakoon elämän liian kovaa todellisuutta? Ehkä olet uskaltanut sielusi jännittyneiden viulunkielien soida osasekunnin iloista sointia, kunnes taivas on taas pimentynyt ja toivosi on sammunut?

Jumalan lupaukset voivat alkaa kuulostaa ontoilta, kun elämä näännyttää. Joku sinussa sanoo, että pitäisi ottaa vastaan ja nousta myrskyn päälle Jumalan sanojen voimasta, mutta et jaksa. Et enää tänään.

Raamattu on täynnä ihmisiä, jotka eivät enää jaksaneet. Sivu toisensa jälkeen vastaan tulee sanoja käsissään pieneksi ryppykasaksi puristavia ihmisiä, joille todellisuus peittää kauniit tulevaisuuden maalaukset. Ja kuitenkin, Jumala ei ole ollut koskaan suljettu ihmisen toivottomuuteen!

”Minä olen” luo sanoja jotka luovat todellisuutta. Jos ja kun väliin astuu vihollinen nimeltä ”viive” ja ”odotus” ja kun ihminen taittuu, Jumala toimii vuorenvarmasti kuin margariinitehdas.