Mitä tehdä, kun takki on tyhjä?

”Jumalaa yksin minun sieluni hiljaisuudessa odottaa, häneltä tulee minulle apu.” (Ps. 62:2)

Tätä kysymystä olen itsekseni miettinyt, kun olen ollut toipumassa kuukausia kestäneestä hometalon remontista. Olo on ollut erittäin väsynyt. On ollut vaikeaa keskittyä mihinkään, Raamatun lukeminen on tuntunut liian raskaalta ja mieli on ollut liian uupunut rukoukseen.

Monet teistä tiedätte saman kokemuksen. Kun jotain tosi raskasta on kestänyt liian pitkään, psyyke väsyy ja tulee neuvoton olo. Uupuminen vaikuttaa myös jumalasuhteeseen, sillä juuri uupuneena ja masentuneenakin on vaikeaa uskoa Jumalan armoon ja uskollisuuteen. Takki tyhjänä ihminen kokee Jumalan etäiseksi ja välinpitämättömäksi. Ehkä väistämättäkin mieleen tulee kysymys: miten lähestyn Jumalaa, jotta Hän voisi auttaa minua?

Mitä siis voimme tehdä, kun takkimme on tyhjä? Toisaalta, inhimilliseltä kannalta, voimme tehdä paljonkin: hakea apua, tehdä voimaannuttavia asioita ja levätä. Mutta keskitän kysymykseni jumalasuhteeseemme; miten saamme apua Jumalalta silloin, kun itse emme jaksa mitään?

Uskon vastauksen olevan tyrmistyttävän yksinkertainen: Älä tee mitään. Ei mitään -tekeminen tarkoittaa sitä, etten yritä olla parempi, jaksavampi tai onnistuvampi suhteessa Jumalaan. Suostun siis olemaan juuri niin väsynyt, neuvoton ja toivoton kuin reaalisesti olen. Se tarkoittaa myös sitä, etten yritä tavoitella Jumalaa miellyttämällä Häntä tai tekemällä lupauksia paremmasta elämästä.

Kun siis oma takki on tyhjä, parasta on vain hiljaa odottaa Jumalaa. Odotamme Jumalaa, koska Hän ainoastaan voi tuoda apunsa tilanteeseemme ja nostaa meidät taas jaloillemme. Odotamme Häntä, koska ymmärrämme, että Hän tahtoo olla ainoa turvamme ja pelastajamme.

Jumalan odottaminen ei koskaan pääty huonosti. Voi olla, ettei tänään mikään rohkaise sinua jatkamaan jo pitkään kestänyttä odotustasi. Mutta luota Jumalaan silti. Hän näkee sinut tänään, rakastaa sinua ja odottaa väliintuloansa sinun parhaaksesi.

Kaipaatko Jumalaa?

”Niin kuin peura janoissaan etsii vesipuroa, niin minä kaipaan sinua, Jumala.” (Ps. 42:2)

Kuningas Daavid oli vaikeiden olosuhteiden vanki ja koki elämänsä epätoivoiseksi. Hän oli levoton ja masentunut liian suurten vaikeuksien keskellä; ahdistus tuntui nielevän hänet sisäänsä.

Hän kuvasi odotustaan Jumalan apua kohtaan peuran janoon. Ajattele uupunutta ja väsynyttä eläintä kuivan erämaan keskellä. Janoinen peura laittaa kaiken huomionsa pienen vesiuoman löytämiseksi – ilman vettä se nääntyisi ja kuolisi.

Daavid kaipasi Jumalaa yhtä kovasti. Hän itki Jumalalle elämänsä asioita ja nääntyneenä odotti vastausta. Häntä ei enää tyydyttänyt pelkkä Jumalan apu, hän kaipasi Jumalaa itseään. Daavid ymmärsi, että vain Jumala voisi pelastaa hänet ja tarjota hänen nääntyneelle sielulleen levon.

Jumala tekee meissä jatkuvasti työtään saadakseen meidät janoamaan Häntä yhä syvemmin. Hän saattaa ehdyttää muita vesilähteitä, jotta alkaisimme etsitään todellista ja syvempää elämää Hänen yhteydessään.

Kun olet siis omien mahdollisuuksien lopussa ja huudat nääntyneenä Jumalan puoleen, olet paradoksaalisesti hyvässä asemassa. Daavid tiesi, että hänen täytyi uskossa odottaa Jumalan ilmestymistä, hän tiesi eräänä päivänä vielä kiittävänsä Auttajaansa. Samoin mekin voimme olla varmoja, että kaipaukseemme vastataan.

john-royle-569346-unsplash

Ahdistuksesta seuraavaan

”Vaikka minä kuljen ahdingosta ahdinkoon, sinä annat minulle voimaa elää.” (Ps. 138: 7)

Daavid oli Jumalan sydämen mukainen mies. Hän oli saanut profeetta Samuelilta voitelun ja valtuutuksen Israelin kuninkaaksi vallassaolevan kuningas Saulin sijaan. Daavid oli rohkea uskon sankari, joka sopii monella tavalla Herran Jeesuksen esikuvaksi.

Tästä huolimatta Daavid joutui kärsimään paljon ja pitkiä aikoja. Tässä psalmin kohdassa hän kertoo elämänsä olevan yhtä ahdistusta, yhdestä toiseen. Ymmärrämme sen paremmin, kun mietimme, että hän joutui muun muassa pakenemaan Saulia henkensä pitimiksi kymmenen vuoden ajan.

Vaikka monet Daavidin lauluista ja runoista ovat mahtipontisia ja Herraa ylistäviä, paljon on myös niitä tekstejä, joissa hän kokee syvää yksinäisyyttä ja ahdistusta. Monesti hän toteaa olevan kuoleman partaalla; masennus ja toivottomuus taisi olla Daavidille tuttuja tunteita.

Miksi Jumala salli Daavidille niin raskaita vaiheita? Luulen, että jokainen syvä koettelemus ja lamaannuttava masennus sitoi Häntä yhä vahvemmin Jumalaansa. Kaiken siunauksen keskellä hän ymmärsi olevan vain ja ainoastaan Jumalan varassa. Jumalalle hän antoi kiitoksen hyvistä päivistään ja Hänelle hän huusi pimeyden varjoista.

Ehkä siinä onkin se salaisuus, miksi Raamattu arvostaa Daavidia niin syvästi. Kaikkien syvien epäonnistumistenkin ohella hän odotti Jumalalta pelastusta vaikeuksista ja kaikkea hyvää. Ehkä vaikeudet olivat opettaneet hänelle, ettei palatsien loistot vaan yhteys elävään Jumalaan toi onnen ja tyytyväisyyden. Niin, hän saattoi sanoa, että Jumala tyydyttäisi hänen sielunsa keskellä vihollisiakin.

Luokoon Jumala meihin samaa uskoa. Olkoon Jumala meille enemmän kuin ilot ja surut, enemmän kuin kaikki näkyvä.

P1090508_ahdistuksestaseuraavaan

Jumala lohduttaa masentuneita

”Mutta Jumala, joka rohkaisee masentuneita, lohdutti meitäkin antamalla Tituksen tulla luoksemme.” (2. Kor. 7: 6)

Muutaman kerran elämäni aikana olen vajonnut melkoisen syvään toivottomuuteen ja masennukseen. Lamaannus on hiipinyt elämääni silloin, kun olen joutunut elämässäni eri syistä äärimmilleni; uupumus tuo helposti tullessaan epätoivon ja masennuksen.

Masennus on raskas matkakumppani. Se vie elämästä kaikki värit ja suostuttelee uhriaan arvottomuuteen ja merkityksettömyyteen. Sitä vastaan pitäisi taistella mutta samaan aikaan se vie kaikki voimat edes selviytyä arjen haasteista.

Apostoli Paavalikin koki elämässään masennusta. Hän kirjoittaa meille myös Jumalan tavasta lohduttaa masentuneita. Huomaamme, että Jumala on kiinnostunut meistä ja siitä, kuinka voimme.

Masentunut yrittää taistella myös ollakseen aktiivinen Jumalan suuntaan. Ajatuksissa saattaa pyöriä, että Jumala kyllä auttaisi, jos osaisi oikein pyytää apua tai elää oikealla tavalla. Mutta onneksi Jumala on aktiivinen osapuoli masennukseen vaipuneen ihmisen suhteen. Ihmisen ei tarvitse pinnistellä pitääkseen Jumalan kädestä kiinni, Jumala lupaa pitää kiinni ihmisestä. Ja masennuskin joutuu taipumaan Jumalan tahdon alle ja se kudotaan osaksi Jumalan suurta suunnitelmaa.

Mutta miten Jumala sitten lohduttaa? Hän antaa arkeemme joka päivä apuaan. Hän ei välttämättä heti poista epätoivoamme mutta kulkee kanssamme sen läpi. Hän lähettää elämäämme Tituksia, jotka antavat meille rohkeutta jatkaa eteenpäin yksi päivä kerrallaan. Emme sitä useinkaan huomaa; yksi tekstiviesti, soitto, lämmin katse tai mieleen tuleva laulu. Kanssaihmisemme tuovat meille Kristuksen välittämistä ja rakkautta.

Pahimmillakin vastoinkäymisillä on Jumalan asettama päätepisteensä. Myös masennuksella. Ehkä silloin saamme huomata, että Jumala käyttää meitä lohduttamaan toisia, jotka joutuvat kokemaan kanssamme samoja vaikeuksia?

jumalalohduttaa

Taluta minua!

”Ole tukenani lupauksesi mukaan, niin saan elää. Älä vie toivoani. Taluta minua, pelasta minut niin pidän määräyksesi aina mielessäni.” (Ps. 119: 116)

Liian kovissa paineissa ja olosuhteissa mieli murtuu. Talorakenteissa puhutaan kosteuspisteestä, mutta ihmisten kohdalla voisi kai puhua murtumispisteestä? Mieli voi murtua toistuvista tragedioista tai yhdestä liian suuresta kriisistä.

Raamatun ihmiset näyttävät joutuneen lähes poikkeuksetta särkymään. Ajattelen Pietaria Jeesuksen viimeisenä yönä; hän taisi murtua pahemmin kuin ymmärrämmekään. Paavali joutui särkymään toistuvasti niin, että häntä lopulta voitaneen kutsua heikkouden ja lohdutuksen apostoliksi. Aabraham, Jaakob, Joosef – he kaikki kävivät ankaria kuolemankouluja.

Mielen murtuessa on neuvoton olo. Ei tiedä, miten jatkaisi hetkeä, jossa elää, saati tulevia päiviä. Silloin voi kokea joutuneensa pimeyteen, jossa ei osaa ottaa yhtään askelta. Jokainen askel tuntuu satuttavan. Siellä taisi psalmintekijä olla, kun hän pyysi Jumalaa taluttamaan häntä.

”Taluta minua.” Miten ihanan puhuttelevat sanat. Tässä olen, Herra, rikottu, neuvoton, kyvytön jatkamaan elämääni. Ota kädestäni kiinni. Vedä niin vahvasti, että seuraan sinua vaikka pelkäisin ja epäröisin. Taluta määrätietoisesti ja hellästi. Jos viet kohti pimeää, pidä yhä tiukemmin kiinni ja kuiskaa matkalla jotain lohduttavaa. Älä jätä minua vaikka en osaisi tai jaksaisi sinua päättäväisesti seurata. Älä vie toivoani vaan lahjoita sitä jokaiseen hetkeeni.