Häpeän valtava voima ja suunnitelma A

Tämän syksyn olen otellut voimattomuuden ja masennuksen kanssa. Olen jo monta kertaa kirjoittanut aiheesta tiedostaen, että siellä näytön toisella puolella saattaa joku toinen kärsiä samoista ongelmista.

Olen kysellyt ja itkenyt syytä tilaani. Alan yhä enemmän ymmärtää, että häpeä on se iso kivi, jota kannan sisälläni, ja joka vetää minut syvyyksiin.

Häpeä aiheutuu lapsuuden kivuista, ajoista, joihin en itse voinut vaikuttaa. Pieni lapsi yritti muotoilla itseään hyväksytyksi ja olisi vaikka katkaissut jalkansa, että olisi ollut rakastettu.

Häpeä aiheutuu myös omista epäonnistumisista. Ei ole helppoa olla eläkeläinen, vammainen, eronnut, uupunut. Ei ole helppoa tunnustaa, ettei jaksa enää huolehtia itsestään eikä osaa rakastaa toisia, niin kuin haluaisi ja kuin toiset ansaitsisivat.

Jeesus sanoo kovia sanoja. Olen luullut tänne saakka, että minulle. Mutta ei, hän puhuu määrätietoisen painokkaasti häpeälle, joka luulottelee olevansa osa minua. Jeesus repii häpeää minusta kuin lakanaa altani. Luulin tipahtavani sängystä – elämästä – mutta häpeän kalvon irrotessa olenkin paljaammassa kosketuksessa Isän rakkauden kanssa.

Minulle ja meille häpeän lapsille, meille, joiden pää on painuksissa huonommuuden, alamittaisuuden ja alhaisen itsetunnon tähden Jeesus sanoo: ”Olet rakastettu. Olet rakastettu. Olet Minun rakastettu!”

Jeesuksen sanat antavat uuden pohjan elämälle. Vaikka nykyisen yksiön seinät kertoisivat tarinaa epäonnistuneesta elämästä ja marraskuun sade olisi vain sinun päälläsi, elät aina Jumalan suunnitelmassa A. Se on häpeää suurempi tarina.

Kun Jumalan ”Ei” antaa enemmän

Muutamaan otteeseen olen kirjoittanut, että olen kärsinyt tämän kesän ja syksyn ajan uupumuksesta ja masennuksesta. Huomaan, että asian mainitseminen tuottaa aina häpeää. Eikö minun olisi pitänyt osata elää niin, että olisin hyvinvoiva ja elämäni päällä?

Kokemaani masennusta voisi parhaiten kuvata rikkinäisellä ilmapallolla – vaikka siihen puhaltaisi kuinka, ilmapallo olisi aina tyhjä. 

Voi, miten olen itkenyt Jumalaa antamaan elämäniloa. Joka päivä pyydän, että Hän ottaisi harmaan sumun pois ja antaisi aurinkonsa paistaa. Mutta Hän on hiljaa. Ja antaa aina uuden aamun alkaa sietämättömällä lamaannuksella.

———-

Joku kysyy aina aika ajoin, mistä saan toivontäyteiset kirjoitukseni. Vastaus liittyy juuri kammottavaan tilaani. Toivottomuuteni pakottaa minut Raamatun äärelle joka päivä. Jos voisin yhtään paremmin, aloittaisin päivän markkinoinnilla, soitoilla ystävilleni, raamattutuntien valmisteluilla, urheilulla ja monilla muille minulle tärkeillä asioilla. Mutta nyt kun saan hinattua itseni sängystä ylös, avaan Raamatun sillä pienellä toivon liekillä, että se antaisi minulle pienen säteen aina yhteen päivään.

Masennukseni ja lamaannukseni ovat tehneet minut Jumalasta riippuvaiseksi. Tuntuu tyhmältä sanoa, etten osaa enää elää elämääni ilman Jeesusta. Huokailen Hänen puoleen Raamattu sylissä ja sen jälkeen. Pitkin päivää pyydän Häntä näkemään tilanteeni ja puuttumaan siihen. Joinakin päivinä itku muuttuu kiitokseksi, ilman että mikään olisi käytännössä muuttunut. 

Niin, olen miettinyt, että Jumala on tahtonut vastata ”Ei”, koska Hän on halunnut antaa enemmän kuin onnellisen elämän. Hän on halunnut antaa Kristustäyteisen elämän. Ja eikö Raamattu todistakin: Ihmisen onni on elää lähellä Jumalaa?

Voisiko siis olla niin, että meidän elämämme kipeimmät asiat ovatkin samalla suurimpia siunauksia? En saa muotoiltua tätä kauniiseen teologiseen pakkaukseen mutta tiedän, että ilman tätä tuskaista syksyä, ilman kipeää kulunutta kesää minun ja Jeesuksen suhde olisi paljon vieraampi.

Ehkä siis sen sijaan, että pelkäisin huomisen aamun vääjäämätöntä ahdistusta, voisin ottaa sen kiitoksella vastaan? Ehkä voisin kiittää Jumalaa näistä kamalista viikoista, tietäen, että toisenkinlaisia aikoja taas tulee. Mutta ehkä juuri näinä viikkoina ja kuukausina Jeesus on murtautunut elämääni entistä pysyvämmin? Ehkä myös sinun?

Jos Jumala kykenee kääntämään pahimmatkin elämämme asiat rikkaudeksemme, emmekö uskaltaisi pitää Häntä luottavaisesti kädestä ja toivottaa huominen tervetulleeksi toivon silmälasein?

Lupaus, joka toimii

”Ei kukaan, joka luottaa sinuun, jää vaille apuasi” (Ps. 25: 3).

Juuri tänään tuntuu siltä, että kaikki menneet epäonnistumiset juoksevat elokuvan tavoin silmissäni ja lannistuvat ryhtini kumaraan. Masennus ja lannistuminen astuvat kylään kuin omistajan oikeudella ja en jaksa nähdä huomisen tuovan mitään parempaa.

Juuri tänään olen kipeän ja pelottavan raa´asti Jumalan lupauksen varassa. Muistan Psalmin 25 sanat: ”Ei kukaan, joka luottaa sinuun, jää vaille apuasi.”

Ymmärrän jotain Jobin tuskasta, siitä, että miten menetysten keskellä jaksaisi uskoa hyvään tulevaan. Mutta juuri pohjalla Jumalan lupaukset tulevat pelastusköyden tapaan luokseni ja nostavat minua kohti valoa. Jos ne eivät tänään vedä minua kokonaan ylös, ne pitävät minua otteessaan ja lupaavat etten putoa määrättömästi.

Uskoa minulla ei tänään ole. Sellaista uskoa, joka siirtäisi vuoria tai pullistelisi ilmaa kuin täyteen ahdattu markkinapallo. Ei, olen kuin märkä tiskirätti pöydällä. Mutta lupaus kuuluu silti minulle. ”Ei kukaan” kätkee sisäänsä juuri masentuneet, epätoivoiset, lannistuneet ja luovuttaneet.

Jumalan lupaus ei vaadi minua hyppäämään yli kuilun, joka on minulle liian leveä. Se löytää minut, tulee luokseni ja synnyttää tarvittavan uskon kipinän.

Tänään ei juuri tunnu siltä, mutta… minä saan vielä avun. Tiedän sen, koska Jumala on luvannut. Hänen lupaukseen kätken myös sinut.

Kärsimys ja uudet maisemat

”Niin israelilaisille asetettiin työnjohtajat, joiden oli määrä näännyttää heidät raskaalla pakkotyöllä” (2. Moos. 1: 11).

Jumalan suunnitelmat olivat selkeät. Ensin Aabraham johdatettiin Luvattuun maahan ja siellä telttailtaisiin kolmen sukupolven ajan. Sen jälkeen oli määrä mennä Egyptiin muutamaksi sadaksi vuodeksi ja sinä aikana muutamasta kymmenestä hengestä muodostuisi kokonainen kansa. Lopulta Jumala kutsuisi kansan takaisin Luvattuun maahan, ihan niin kuin hän oli luvannut Aabrahamille.

Lähtö Egyptistä ei ollutkaan kovin helppoa. Israelilaiset joutuivat suureen kurjuuteen egyptiläisten orjuuttaessa heitä yhä kovemmin vuosikymmenestä toiseen. Miksi Jumala salli tällaisen kärsimyksen? Minä luulen, että ilman kärsimystä kansa olisi ollut haluton siirtymään uuteen vaiheeseen, se olisi ollut liian ”asettunut aloilleen”?

Kärsimys on monesti sekä Raamatussa että kirkkohistoriassa Jumalan sallima reitti kohti uusia vaiheita. Vaikeudet ovat irroittaneet ihmisiä entisestä ja auttanut heitä hyppäämään uskonhyppyjä tulevaan.

Minua Jumala on tänä kesänä kutsunut läheisempään suhteeseen kanssaan. Inhimillisesti se on tarkoittanut ahdistavia viikkoja, voimattomuutta, masennusta, merkillistä kuulumattomuuden ja tyhjyyden tunnetta. En ole löytänyt ympärillä olevista asioista samaa mielekkyyttä kuin ennen. Nyt ymmärrän, että juuri kaikki se on kammennut minua ulos mukavuusalueeltani ja haastanut etsimään Jumalaa uudella tavalla.

Kärsimys, tyhjyyden kokeminen, mihinkään kuulumattomuuden tunne ja yksinäisyys ovat kurjuuden mutta myös siunauksien kanavia.

Ehkä sinunkin on aika astua uuteen vaiheeseen?