Kun elämä on liian vaikeaa

”Miksi olet masentunut, sieluni, ja miksi olet minussa levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan kiittää häntä hänen kasvojensa suomasta pelastuksesta” (Ps. 42:6).

Kun elämä on liian raskasta; kun pitäisi tehdä jotain asioiden muuttamiseksi, mutta puuttuu voimat ja ymmärrys.

Me hätäilemme ja juoksemme sinne tänne. Yritämme huutaa apua joka ilmansuunnalta ja raapia kasaan viimeiset voimanrippeet seuraavaan askeleeseen.

Olemme levottomia ja masentuneita, koska emme itse tiedä, miten huominen voisi olla tätä päivää erilainen. Olemme neuvottomia, kun emme itse osaa ohjata elämämme paattia.

Kun elämä on liian vaikeaa, olemme ehkä unohtaneet Jumalan? Emme ehkä ole osanneet ottaa huomioon, että Jumala tahtoo olla kanssamme läheisemmässä suhteessa ja olla vaikuttamassa kaikissa asioissamme? Miten helposti se unohdus käykään meille!

”Odota Jumalaa”, on ihmisen pysähtyminen jotta Jumala lähtisi liikkeelle. Siinä ihminen tunnustaa auttamattoman tilansa ja pyytää Jumalaa aloittamaan työnsä täydestä mahdottomuudesta.

Psalmin kirjoittajalla oli jo kokemusta Jumalan toimintamallista ja rakastavasta huolenpidosta. Hän keskeltä omaa neuvottomuuttaan ohjasi omaa tunne-elämäänsä pelosta ja hätäilystä lepoon: Jumala varmasti tulisi ja auttaisi.

Raamattu lupaa, että yksikään Jumalaan turvaava ei joudu häpeään – toisinsanoen levollinen luottamus ei ole turhaa.

Odota Jumalaa, sieluni. Anna asiasi Taivaalliselle Isällesi. Uskalla antaa Hänelle vastausten laatu ja aikataulut. Älä suostu antamaan vain huoliasi vaan anna samalla itsesi kokonaan ja ehdoitta.

Matka kohti Jumalan läsnäoloa

”Silloin Elia nousi, söi ja joi. Sen ruuan voimalla hän kulki neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä Jumalan vuorelle, Hoorebille, asti” (1. Kun. 19:8).

Kilometrejä oli alla jo liian paljon. Liian monia taisteluja, liian raskaita valvottuja öitä, painavia huolia, pelottavia tulevaisuudennäkymiä.

Elia katkesi ja masentui. Hän ei jaksanut enää askeltakaan. Hän toivoi itselleen kuolemaa – tilanne, jossa omat voimat ovat kuluneet loppuun ja edessä on pelkkä pystysuora muuri.

Jumala otti Elian reppuselkään. Hän kohtasi Elian juuri siinä pisteessä, missä hän ei jaksanut nähdä enää huomiseen. Jumalan mahdollisuus alkoi siellä missä Elian loppui.

Elia kuljetettiin Hooreb -nimiselle vuorelle. Se oli se sama vuori, jossa Jumala oli ilmestynyt Moosekselle ja jossa oli annettu lain taulut Israelin kansalle. Elia kannettiin alkuun. Jumalan läsnäoloon.

Sinne Jumala kantaa jokaisen väsyneen lapsensa. Meidät kannetaan omaan erämaahamme, omaan yksinäisyyteen, jossa emme vastoin todennäköisyyksiä lakkaa olemasta, vaan uudistumme. Meidät kannetaan kohtaamaan Jumala.

Matka kohti Jumalan läsnäoloa alkaa paradoksaalisesti sieltä missä matkamme näyttäisi päättyvän. Loppu onkin uuden alku. Meitä muistutetaan hellästi siitä, kuinka elämää tulisi elää levosta käsin. Jumalasta riippuvaisena.

Kaikin tavoin ahtaalla?

”Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa, neuvottomia mutta mutta toivottomia” (2. Kor. 4:8).

Viimeisten viikkojen ajan olen miettinyt kärsimyksen ongelmaa enemmän kuin koskaan aiemmin. Näen monien ihmisten elämässä niin paljon vaikeita asioita, etten voi kuin vaieten ihmetellä ja surra. Missä Jumala sinä olet?

Paavali kertoi olevansa kaikin tavoin ahtaalla. Kaikin tavoin tarkoittaa juuri sitä, mitä moni meistä kokee: vaikeudet ja ahdistukset saartavat edestä ja takaa. Yhtä vaikeaa asiaa seuraa toinen ja kohta kolmas.

Kaikin tavoin ahdistuneen sielu ja psyyke rusentuu päivä päivältä raskaammaksi. Paavali sanoi olevansa ahdistuksensa keskellä neuvoton – hän ei nähnyt itseään katsomalla selviytymiskeinoa tai ulospääsyä . Mutta. Ja tässä on painava mutta: Paavali sanoi, ettei hän ollut menettänyt toivoaan.

Toivo on meille jokaiselle valtavan tärkeä asia. Jos menetämme toivon parempaan tulevaisuuteen, masennus hiipii elämäämme. Masennus on juuri sitä, että psyyke ei jaksa enää nähdä mitään hyvää nykyisyydessä eikä tulevaisuudessa. Masennukseen liittyy myös neuvottomuus; kokemus omasta avuttomuudesta muuttaa elämänsä olosuhteita tuo mukanaan sielun pimeän yön.

Paavali oli kaikin tavoin ahdistettu ja neuvoton. Ehkä sinäkin olet? Mutta toivo piti häntä pinnalla. Toivo antoi hänelle iloa, valoa, uskoa parempaan tulevaisuuteen.

Mistä löydämme tämän toivon ? Jumalan Sanasta, Raamatusta. Usko tarttuu Jumalan lupauksiin ja lupaukset synnyttävät meissä toivon. Kristillinen toivo ei ole toiveajattelua tai vain myönteisen psykologian keino; Se ankkuroituu Jumalaan ja Hänen sanoihinsa.

Raamattu on toivon Kirja. Yhä uudestaan luemme ylitsepääsemättömistä vastuksista ja haasteista Aabrahamin, Nehemian, Daavidin ja juuri esimerkiksi Paavalin elämän kautta. Ja samalla saamme haukkoa henkeämme lukiessamme, kuinka nämä uskon sankarit tarttuivat Jumalan lupauksiin – he uskoivat Sanaan enemmän kuin silmillä nähtäviin olosuhteisiin. Jumala ei pettänyt heitä. Eikä Hän petä sinuakaan.

Siis mistä löydämme kristillisen toivon kärsimystemme keskellä? Emme voi pusertaa sitä itsestämme. Toivo tulee meille ulkopuoleltamme kuin soihdun kirkkaana valona pimeään kellariimme. Toivo tulee kristillisen sanoman, evankeliumin kautta. Kun olemme tekemisissä Jumalan lupausten kanssa, Pyhä Henki herättää toivon maahan lyötyyn sieluumme. Sitä rukoilen sinulle tänään!

Oletko marginaalissa

Me kaikki tiedämme, että Jumala pystyy parantamaan sairaita. Tiedämme, että Hän pystyy nostamaan masennuksesta ja antamaan elämään uuden suunnan. Samoin tiedämme, että Jumala kykenee avaamaan umpisolmuja ja tuomaan kadonneen ilon takaisin.

Silti saatat kuulua siihen, ehkä joskus marginaaliseen kristittyjen ryhmään, joka edelleen makaa sairasvuoteella psyykkisten ongelmien vuoksi? Tai ehkä olet joutunut olemaan jo vuosia  kuin vankilassa ilman, että Jumala olisi tullut avamaan oviasi? Tai ehkä kärsit repivistä ristiriidoista ilman, että olisit aikoihin saanut kokea muiden todistamaa iloa?

Niin, ehkä olet marginaalissa? Mutta tarkoittaako se yhtä kuin, että olisit Jumalan selän takana? Minä luulen, että asia on toisin. Jeesus sanoi, että autuaita ovat hengellisesti köyhät – Hän tarkoitti onnella sitä, että Jumala on kääntänyt katseensa tällaisten marginaalissa taistelevien ihmisten puoleen ja hyväksyy heidät yhteyteensä.

Ja tiedätkö mitä? Jumala itse tuli ihmiseksi, marginaali-ihmiseksi. Hän astui alas taivaasta juuri niiden ihmisten elämää varten, jotka eivät näytä saavuttavan onnellista elämää tässä ajassa tai meidän mittareilla. Jeesus näytti meille, ettei Jumala ole välinpitämätön, etäinen ja vain vahvojen parissa viihtyjä; Hän tuli itsekin kärsimyksistä ja itkuista osalliseksi ja juuri sillä Hän toi toivon meille marginaali-kristityille.

Marginaalissa itketään miksi -kysymysten parissa. Niin minäkin teen. Tyydyttäviä vastauksia on vaikeaa saada. Mutta ehkä vastauksia vielä oleellisempaa on se, että me saamme uskoa Jumalan olevan siellä, missä ei olla päästy valtavirran mukaan. Hän hyväksyy yhteyteensä ne, joiden elämä on edelleen repaleista ja toivotonta. Ja siellä missä on Jumala, siellä on aina myös todellinen Toivo.

Mitä tehdä, kun takki on tyhjä?

”Jumalaa yksin minun sieluni hiljaisuudessa odottaa, häneltä tulee minulle apu.” (Ps. 62:2)

Tätä kysymystä olen itsekseni miettinyt, kun olen ollut toipumassa kuukausia kestäneestä hometalon remontista. Olo on ollut erittäin väsynyt. On ollut vaikeaa keskittyä mihinkään, Raamatun lukeminen on tuntunut liian raskaalta ja mieli on ollut liian uupunut rukoukseen.

Monet teistä tiedätte saman kokemuksen. Kun jotain tosi raskasta on kestänyt liian pitkään, psyyke väsyy ja tulee neuvoton olo. Uupuminen vaikuttaa myös jumalasuhteeseen, sillä juuri uupuneena ja masentuneenakin on vaikeaa uskoa Jumalan armoon ja uskollisuuteen. Takki tyhjänä ihminen kokee Jumalan etäiseksi ja välinpitämättömäksi. Ehkä väistämättäkin mieleen tulee kysymys: miten lähestyn Jumalaa, jotta Hän voisi auttaa minua?

Mitä siis voimme tehdä, kun takkimme on tyhjä? Toisaalta, inhimilliseltä kannalta, voimme tehdä paljonkin: hakea apua, tehdä voimaannuttavia asioita ja levätä. Mutta keskitän kysymykseni jumalasuhteeseemme; miten saamme apua Jumalalta silloin, kun itse emme jaksa mitään?

Uskon vastauksen olevan tyrmistyttävän yksinkertainen: Älä tee mitään. Ei mitään -tekeminen tarkoittaa sitä, etten yritä olla parempi, jaksavampi tai onnistuvampi suhteessa Jumalaan. Suostun siis olemaan juuri niin väsynyt, neuvoton ja toivoton kuin reaalisesti olen. Se tarkoittaa myös sitä, etten yritä tavoitella Jumalaa miellyttämällä Häntä tai tekemällä lupauksia paremmasta elämästä.

Kun siis oma takki on tyhjä, parasta on vain hiljaa odottaa Jumalaa. Odotamme Jumalaa, koska Hän ainoastaan voi tuoda apunsa tilanteeseemme ja nostaa meidät taas jaloillemme. Odotamme Häntä, koska ymmärrämme, että Hän tahtoo olla ainoa turvamme ja pelastajamme.

Jumalan odottaminen ei koskaan pääty huonosti. Voi olla, ettei tänään mikään rohkaise sinua jatkamaan jo pitkään kestänyttä odotustasi. Mutta luota Jumalaan silti. Hän näkee sinut tänään, rakastaa sinua ja odottaa väliintuloansa sinun parhaaksesi.