Masennuksen otteessa

”Olen voimaton ja täysin runneltu, minä huudan sydämeni tuskassa” (Ps. 38:9).

Sinä olet salakavala varas. Uskottelet ottavasi omaasi vaikka elät toisen kustannuksella.

Olet kuin rosvojoukko, joka tulee pelloilleni aina pahimpaan aikaan. Lähdet vietyäsi kaiken ja tiedän – tulet taas.

Anastat elämäniloni. Ja enemmänkin: syöt ääriviivani. Sillä en kohta enää muista missä itse päätyn ja mistä sinä alat.

Tulet vaivihkaa mutta kohta valtaat kaiken. Saat minut pieneksi palloksi, vapisemaan peittoni alle.

Tuot mukanasi joukon kaltaisiasi. Pelko, suru, riittämättömyys, väsymys, ne ovat kaikki kavereitasi.

Taistelisin sinua vastaan, jos jaksaisin. Kitkisin sinut itsestäni kuin voikukan nurmelta, mutta tiedän – huomenna juuresi ovat kasvattaneet sinut takaisin.

Tässä ristinmuotoisessa maaperässä sinun ei kuuluisi kasvaa. Naurat minulle ja kaivat syvempää häpeän hautaa.

Yhden vielä tiedän. On eräs sinua vahvempi. Vaikka veisit minulta kaiken ja hautaisit syvään, Hän kuulee vaikerrukseni.

Eräänä päivänä Hän erottaa meidät. Erottamattomat ja silti täysin vieraat. Hän käärii sinut palloksi ja heittää sinut ulos elämästäni.

Tule, Herra Jeesus!

Et ole yksin

”Mutta hetki tulee ja on jo tullut, jolloin teidät kaikki hajotetaan kukin tahoillenne ja te jätätte minut yksin. En minä kuitenkaan ole yksin, sillä Isä on minun kanssani” (Joh. 16:32).

Kipeä avioero ja yksin jääminen. Sielua viiltävä hylkäämisen tunne. Masennus, joka karsii ystävyyksiä. Sairaus, joka sitoo sänkyyn ja pakottaa juomaan sairaanhoitajan tuomasta nokkamukista.

Jeesus tiesi jäävänsä yksin elämänsä vaikeimmalla hetkellä: matkalla kohti ristiä rakkaat ystävät hylkäisivät Hänet. Juuri silloin Jeesus sanoi jotain pysäyttävää: Isä olisi Hänen kanssaan.

Yksinäisyyden ajat voivat kääntyä autuudeksi. Meille tarjotaan siunauksia syvyydestä. Kun tuet pettävät eikä sinulla ole voimia pukea palelevaa sielua, silloin hengelliset aistit viritetään uudella tavalla.

Jeesukselle Isän läheisyys ei ollut teoreettista kuvittelua tai opillista jossittelua. Jumala haluaa viedä meitä outoihin paikkoihin, joissa sielu saa kokea enemmän Pyhän läsnäoloa.

Yksinäisyys on paikka, jossa sielu saa maistaa salattua mannaa. Sisimpämme löytää lähteen, joka täyttää pelottavimmankin kaipuun.

Et ole yksin. Sinulla on Jumala, joka tahtoo seurustella kanssasi. Ehkä Hän on vienyt sinut yksinäisyyteen, jotta te kaksi saatte tutustua toisiinne entistä syvemmin.

Kun elämä on liian vaikeaa

”Miksi olet masentunut, sieluni, ja miksi olet minussa levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan kiittää häntä hänen kasvojensa suomasta pelastuksesta” (Ps. 42:6).

Kun elämä on liian raskasta; kun pitäisi tehdä jotain asioiden muuttamiseksi, mutta puuttuu voimat ja ymmärrys.

Me hätäilemme ja juoksemme sinne tänne. Yritämme huutaa apua joka ilmansuunnalta ja raapia kasaan viimeiset voimanrippeet seuraavaan askeleeseen.

Olemme levottomia ja masentuneita, koska emme itse tiedä, miten huominen voisi olla tätä päivää erilainen. Olemme neuvottomia, kun emme itse osaa ohjata elämämme paattia.

Kun elämä on liian vaikeaa, olemme ehkä unohtaneet Jumalan? Emme ehkä ole osanneet ottaa huomioon, että Jumala tahtoo olla kanssamme läheisemmässä suhteessa ja olla vaikuttamassa kaikissa asioissamme? Miten helposti se unohdus käykään meille!

”Odota Jumalaa”, on ihmisen pysähtyminen jotta Jumala lähtisi liikkeelle. Siinä ihminen tunnustaa auttamattoman tilansa ja pyytää Jumalaa aloittamaan työnsä täydestä mahdottomuudesta.

Psalmin kirjoittajalla oli jo kokemusta Jumalan toimintamallista ja rakastavasta huolenpidosta. Hän keskeltä omaa neuvottomuuttaan ohjasi omaa tunne-elämäänsä pelosta ja hätäilystä lepoon: Jumala varmasti tulisi ja auttaisi.

Raamattu lupaa, että yksikään Jumalaan turvaava ei joudu häpeään – toisinsanoen levollinen luottamus ei ole turhaa.

Odota Jumalaa, sieluni. Anna asiasi Taivaalliselle Isällesi. Uskalla antaa Hänelle vastausten laatu ja aikataulut. Älä suostu antamaan vain huoliasi vaan anna samalla itsesi kokonaan ja ehdoitta.

Matka kohti Jumalan läsnäoloa

”Silloin Elia nousi, söi ja joi. Sen ruuan voimalla hän kulki neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä Jumalan vuorelle, Hoorebille, asti” (1. Kun. 19:8).

Kilometrejä oli alla jo liian paljon. Liian monia taisteluja, liian raskaita valvottuja öitä, painavia huolia, pelottavia tulevaisuudennäkymiä.

Elia katkesi ja masentui. Hän ei jaksanut enää askeltakaan. Hän toivoi itselleen kuolemaa – tilanne, jossa omat voimat ovat kuluneet loppuun ja edessä on pelkkä pystysuora muuri.

Jumala otti Elian reppuselkään. Hän kohtasi Elian juuri siinä pisteessä, missä hän ei jaksanut nähdä enää huomiseen. Jumalan mahdollisuus alkoi siellä missä Elian loppui.

Elia kuljetettiin Hooreb -nimiselle vuorelle. Se oli se sama vuori, jossa Jumala oli ilmestynyt Moosekselle ja jossa oli annettu lain taulut Israelin kansalle. Elia kannettiin alkuun. Jumalan läsnäoloon.

Sinne Jumala kantaa jokaisen väsyneen lapsensa. Meidät kannetaan omaan erämaahamme, omaan yksinäisyyteen, jossa emme vastoin todennäköisyyksiä lakkaa olemasta, vaan uudistumme. Meidät kannetaan kohtaamaan Jumala.

Matka kohti Jumalan läsnäoloa alkaa paradoksaalisesti sieltä missä matkamme näyttäisi päättyvän. Loppu onkin uuden alku. Meitä muistutetaan hellästi siitä, kuinka elämää tulisi elää levosta käsin. Jumalasta riippuvaisena.

Kaikin tavoin ahtaalla?

”Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa, neuvottomia mutta mutta toivottomia” (2. Kor. 4:8).

Viimeisten viikkojen ajan olen miettinyt kärsimyksen ongelmaa enemmän kuin koskaan aiemmin. Näen monien ihmisten elämässä niin paljon vaikeita asioita, etten voi kuin vaieten ihmetellä ja surra. Missä Jumala sinä olet?

Paavali kertoi olevansa kaikin tavoin ahtaalla. Kaikin tavoin tarkoittaa juuri sitä, mitä moni meistä kokee: vaikeudet ja ahdistukset saartavat edestä ja takaa. Yhtä vaikeaa asiaa seuraa toinen ja kohta kolmas.

Kaikin tavoin ahdistuneen sielu ja psyyke rusentuu päivä päivältä raskaammaksi. Paavali sanoi olevansa ahdistuksensa keskellä neuvoton – hän ei nähnyt itseään katsomalla selviytymiskeinoa tai ulospääsyä . Mutta. Ja tässä on painava mutta: Paavali sanoi, ettei hän ollut menettänyt toivoaan.

Toivo on meille jokaiselle valtavan tärkeä asia. Jos menetämme toivon parempaan tulevaisuuteen, masennus hiipii elämäämme. Masennus on juuri sitä, että psyyke ei jaksa enää nähdä mitään hyvää nykyisyydessä eikä tulevaisuudessa. Masennukseen liittyy myös neuvottomuus; kokemus omasta avuttomuudesta muuttaa elämänsä olosuhteita tuo mukanaan sielun pimeän yön.

Paavali oli kaikin tavoin ahdistettu ja neuvoton. Ehkä sinäkin olet? Mutta toivo piti häntä pinnalla. Toivo antoi hänelle iloa, valoa, uskoa parempaan tulevaisuuteen.

Mistä löydämme tämän toivon ? Jumalan Sanasta, Raamatusta. Usko tarttuu Jumalan lupauksiin ja lupaukset synnyttävät meissä toivon. Kristillinen toivo ei ole toiveajattelua tai vain myönteisen psykologian keino; Se ankkuroituu Jumalaan ja Hänen sanoihinsa.

Raamattu on toivon Kirja. Yhä uudestaan luemme ylitsepääsemättömistä vastuksista ja haasteista Aabrahamin, Nehemian, Daavidin ja juuri esimerkiksi Paavalin elämän kautta. Ja samalla saamme haukkoa henkeämme lukiessamme, kuinka nämä uskon sankarit tarttuivat Jumalan lupauksiin – he uskoivat Sanaan enemmän kuin silmillä nähtäviin olosuhteisiin. Jumala ei pettänyt heitä. Eikä Hän petä sinuakaan.

Siis mistä löydämme kristillisen toivon kärsimystemme keskellä? Emme voi pusertaa sitä itsestämme. Toivo tulee meille ulkopuoleltamme kuin soihdun kirkkaana valona pimeään kellariimme. Toivo tulee kristillisen sanoman, evankeliumin kautta. Kun olemme tekemisissä Jumalan lupausten kanssa, Pyhä Henki herättää toivon maahan lyötyyn sieluumme. Sitä rukoilen sinulle tänään!