Voi ei, en ylety, en, en millään!

”Maan ääristä minä sinua huudan, kun sydämeni nääntyy. Saata minut kalliolle, joka on minulle liian korkea” (Ps. 61: 3).

Ei, en millään ylety vaikka kuinka hyppelen ja raavin kynteni verille kallioista seinämää vasten. Siellä ylhäällä on lupausten mukaan lepopaikka, siivet, jotka lämmittävät sielua jäätävästä elämän viimasta; siellä on lääke masentuneelle mielelle, hellät kädet korjaamassa särkyneitä sydämiä.

Kuulen, kuinka toiset ovat huutelevinaan sieltä huipulta, pullistevat hengellisiä lihaksiaan ja antavat muka-neuvoja, jotka vievät viimeisetkin toivon muruset päästä perille. Mutta ei, niille huipuille en halua, en usko, että sieltä löytyy se Kallio, joka kestää elämäni kaiken painon – ja se on painavampi kuin ihminen jaksaa kantaa.

Kuulen myös, kuinka jotkut pukevat turvapaikan ylle sanoilla kudottua maastoutusverkkoa, piilottavat Läsnäolon tasanteen, koska eivät ole sitä itse löytäneet. Mutta en halua uskoa heitä, en halua keinojumalaa, tarvitsen aidon sellaisen!

Vuosien ponnistelujen jälkeen polvistun eteesi, Herrani, ja pyydän: nosta sinä minut, ota taivaallisille paareillesi ja anna enkeleittesi nostaa minut niin, että siipien lempeä taivaallinen ilma täyttää keuhkoni ja saan taas hengittää syvään.

Minä olen jumissa elämäni kanssa. Ja tuolla ylhäällä on kallio, paikka, jossa saan levätä vihreillä niityillä ja syödä taivaallisia rypäleitä. Nosta minut, Isäni, tee se yksin sillä Sinä olet siihen kyllin voimakas! Pelasta minut, taas tänään!

Miksi olet masentunut, sieluni?

”Miksi olet masentunut, sieluni, miksi olet niin levoton? Odota Jumalaa! Vielä saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani.” (Ps. 42:6).

Miksi olet niin allapäin ja lamaantunut, sieluni? Miksi puet itsesi aamuisin synkkiin suruvaatteisiin ja tartut illalla itkun kyllästämään peittoon? Onko Jumala muuttunut?

Miksi olet niin täynnä pauhaavaa levottomuutta, miksi sydämesi lyö rintakehääsi vasten kuin vanha höyryjuna? Onko Vapahtajasi muuttunut?

Miksi kannat murheita päivästä toiseen repussa, joka on sinulle aivan liian suuri ja joka murtaa ryhtisi tehden sinusta harmaan muinaisjäänteen? Ovatko Jumalan lupaukset muuttuneet?

Ei, sieluni, sinä olet kuunnellut aivan liikaa ärjyvien petojen uhittelua. Olet katsonut eteesi piirtyviin ikiaikaisiin muureihin etkä ole muistanut katsoa niiden läpi taivaallisiin.

Sinä saat, sieluni, tehdä levollisen leirinuotion niille aloillesi ja kömpiä turvallisesti makuupussiisi. Ehkä nyt on vain aika odottaa? Ennen kaikkea muista: vielä saat kiittää! Jumalasi tulee aina viimeistään oikealla ajalla.

Raskaat aamut

”Minua kuritetaan kaiken päivää, minä saan kärsiä joka aamu” (Ps. 73:14).

Miten Jumala voi sallia omilleen niin paljon vaikeuksia ja kärsimystä? Aasaf yritti taivuttaa järkeään yhdistämään Jumalan hyvyyden ja kokemansa jatkuvan kärsimyksen sellaiseen uskontunnustukseen, jossa kumpikaan todellisuus ei menettäisi äänioikeuttaan.

Aasaf kuvasi elämäänsä sanoilla: ”Minä saan kärsiä joka aamu.” Juuri aamut ovat masentuneen, kärsivän ja vaikeuksiin uupuneen ihmisen pahimpia hetkiä. Vaikka ruumiin saisi väännettyä sängystä ja motoriikka toimisi automatiikalla kahvinkeittimelle saakka, sielu saattaa jäädä kosteisiin lakanoihin ja ilmoittaa pitävänsä välipäivän.

Ahdistus heitteli Aasafin elämää aamusta toiseen. Kysymys Jumalan hyvyydestä ja johdatuksesta oli niin kipeä, että hän muuttui katkeraksi: toiset näyttivät pääsevän helpommalla, mutta hänen elämänsä oli yhtä ulospuhallusta.

Aasafin sielun rauhoitti löytö, joka oli tuttu, mutta silti juuri ahdinkojen tulessa puhdistettu ja koeteltu: ”Sinä johdatat minua tahtosi mukaan.” Jumalaa ei tarvitsi aina ymmärtää mutta Häneen saisi luottaa. Hän saattoi tuntua kaukaiselta ja silti Häntä sai pitää kädestä kiinni. Hänen otteensa ei olisi koskaan löysä.

Minä luulen, että Aasafin aamuihin alkoi paistaa pienen pieni auringonsäde. Vaikka kauhut täyttäisivät vasta heräneen tajunnan ja askeleet kylpyhuoneeseen ja sieltä pakollisiin päivän haasteisiin tuntuivat ylivoimaisilta, silti Jumala johdatti häntä tahtonsa mukaan. Hyvän tahtonsa mukaan.

Tulessa valmistuvia sairaanhoitajia

”Hän rohkaisee meitä kaikissa ahdingoissamme, niin että me häneltä saamamme lohdutuksen voimalla jaksamme lohduttaa muita ahdingossa olevia” (2. Kor. 1:4).

Miten monet ovatkaan tänään elämänsä perimmäisessä nurkassa, istuvat ennen niin komeasti loistavien rakennusten raunioissa ja itkevät sydäntään, joka ei jaksa enää sykkiä vaaditulla voimalla?

Jeesus Kristus tuntee sydämessään jokaisen alakuloisen, ahdistetun ja särkyneen. Hänen sydäntään polttaa yhden tien sivuun jääneen, pelkojen vankilaan sysätyn ja menetysten tulvan kokeneen ihmisen tarina.

Jumala tahtoo auttaa meitä näkemään Hänen tavallaan ja tuntemaan Hänen sydämensä iloa ja tuskaa. Kun tavoitteena on jakaa lohdutusta niin alas, missä vain yksikin ihminen tänään hoipertelee, kutsumuksena on ymmärtää, miten paljon vaikeutta ihmissieluun voi mahtua. Se tieto tulee vain kokemuksen kautta.

Jumala ei säästynyt apostoliaan irvisteleviltä ja pelottavilta vastuksilta. Ei, Hän salli niiden tulla, jotta Paavali voisi hehkua enemmän kuin oman sydämensä myötätunnosta. Jumalan lasten kutsu ei ole muuttunut.

Arvokkaimmat jalokivet loistavat pimeässä. Ne ovat olleet suunnattomassa puristuksessa, jotta niistä säteilisi ilahduttava kauneus.

Tulessa valmistuvia lohduttajia, niitä maailma kaipaa. Minä uskon, että juuri sinä olet yksi valituista jalokivistä.

Mahdottomuudesta säteilevää iloa

”Olen puhunut tämän teille, jotta teillä olisi minun iloni sydämessänne ja teidän ilonne tulisi täydelliseksi” (Joh. 15:11).

Jeesus piti viimeisiä opetushetkiään nuhjuisille opetuslapsille ennen kuolemaansa. Edessä oli hirveä, ruumiin ja sielun särkevä kärsimysnäytelmä, malja, jonka edessä Jeesus vavahteli ja oli poissa sijoiltaan.

Ennen Via dolorosaa Jeesus mainitsi, kuin ohimennen, että Hän koki sisimmässään syvää iloa. Olosuhteet eivät säteilleet kirkkautta eikä tulevaisuus ollut punaista ruusutarhaa; ilon lähde oli siellä, mistä mekin sen tavoitamme.

”Olen puhunut tämän teille, jotta…” Uskon, että opetuslapset muistelivat näitä sanoja monesti. Sanoja, joiden voimasta ilo hiipi vaivihkaa sielun ikkunoista sisään ja keskellä pimeää sytytti kaikki loistelamput palamaan.

Miten voisin itse löytää Jeesuksen ilon? Miten voisin kokea sitä keskellä ahdistavia tulevaisuudennäkymiä? Miten ilo voisi voittaa masennuksen ja uupumuksesta seuraavan näköalattomuuden? Palaan Jeesuksen sanoihin, sanoihin, jotka ovat kirjoitettu ylös juuri siksi, että me saisimme itkeä ja haukkoa sisäämme vapauttavaa taivaallista ilmaa elämän tunkkaisuudessa.

Tänään en tavoita iloa olosuhteista enkä inhimillisistä laskelmista. Huolet eivät ole vähentyneet eikä vaikeudet poistuneet. Mutta silti Jeesus opettaa ärsyttävän rohkeasti ilosta. Sen täytyy olla olemassa siis minuakin varten, meitä jokaista kärsivää varten.

Tule, Jeesus ja palauta meidät sanojesi äärelle! Anna ilosi vyöryä näkymättömän maailman levollisuudesta sielumme levottomuuteen. Anna meidän juuri tänään ja tässä levätä sinun voimallisten ja elämää luovien sanojesi varassa, Sinun varassasi!