Raskaat aamut

”Minua kuritetaan kaiken päivää, minä saan kärsiä joka aamu” (Ps. 73:14).

Miten Jumala voi sallia omilleen niin paljon vaikeuksia ja kärsimystä? Aasaf yritti taivuttaa järkeään yhdistämään Jumalan hyvyyden ja kokemansa jatkuvan kärsimyksen sellaiseen uskontunnustukseen, jossa kumpikaan todellisuus ei menettäisi äänioikeuttaan.

Aasaf kuvasi elämäänsä sanoilla: ”Minä saan kärsiä joka aamu.” Juuri aamut ovat masentuneen, kärsivän ja vaikeuksiin uupuneen ihmisen pahimpia hetkiä. Vaikka ruumiin saisi väännettyä sängystä ja motoriikka toimisi automatiikalla kahvinkeittimelle saakka, sielu saattaa jäädä kosteisiin lakanoihin ja ilmoittaa pitävänsä välipäivän.

Ahdistus heitteli Aasafin elämää aamusta toiseen. Kysymys Jumalan hyvyydestä ja johdatuksesta oli niin kipeä, että hän muuttui katkeraksi: toiset näyttivät pääsevän helpommalla, mutta hänen elämänsä oli yhtä ulospuhallusta.

Aasafin sielun rauhoitti löytö, joka oli tuttu, mutta silti juuri ahdinkojen tulessa puhdistettu ja koeteltu: ”Sinä johdatat minua tahtosi mukaan.” Jumalaa ei tarvitsi aina ymmärtää mutta Häneen saisi luottaa. Hän saattoi tuntua kaukaiselta ja silti Häntä sai pitää kädestä kiinni. Hänen otteensa ei olisi koskaan löysä.

Minä luulen, että Aasafin aamuihin alkoi paistaa pienen pieni auringonsäde. Vaikka kauhut täyttäisivät vasta heräneen tajunnan ja askeleet kylpyhuoneeseen ja sieltä pakollisiin päivän haasteisiin tuntuivat ylivoimaisilta, silti Jumala johdatti häntä tahtonsa mukaan. Hyvän tahtonsa mukaan.

Tulessa valmistuvia sairaanhoitajia

”Hän rohkaisee meitä kaikissa ahdingoissamme, niin että me häneltä saamamme lohdutuksen voimalla jaksamme lohduttaa muita ahdingossa olevia” (2. Kor. 1:4).

Miten monet ovatkaan tänään elämänsä perimmäisessä nurkassa, istuvat ennen niin komeasti loistavien rakennusten raunioissa ja itkevät sydäntään, joka ei jaksa enää sykkiä vaaditulla voimalla?

Jeesus Kristus tuntee sydämessään jokaisen alakuloisen, ahdistetun ja särkyneen. Hänen sydäntään polttaa yhden tien sivuun jääneen, pelkojen vankilaan sysätyn ja menetysten tulvan kokeneen ihmisen tarina.

Jumala tahtoo auttaa meitä näkemään Hänen tavallaan ja tuntemaan Hänen sydämensä iloa ja tuskaa. Kun tavoitteena on jakaa lohdutusta niin alas, missä vain yksikin ihminen tänään hoipertelee, kutsumuksena on ymmärtää, miten paljon vaikeutta ihmissieluun voi mahtua. Se tieto tulee vain kokemuksen kautta.

Jumala ei säästynyt apostoliaan irvisteleviltä ja pelottavilta vastuksilta. Ei, Hän salli niiden tulla, jotta Paavali voisi hehkua enemmän kuin oman sydämensä myötätunnosta. Jumalan lasten kutsu ei ole muuttunut.

Arvokkaimmat jalokivet loistavat pimeässä. Ne ovat olleet suunnattomassa puristuksessa, jotta niistä säteilisi ilahduttava kauneus.

Tulessa valmistuvia lohduttajia, niitä maailma kaipaa. Minä uskon, että juuri sinä olet yksi valituista jalokivistä.

Mahdottomuudesta säteilevää iloa

”Olen puhunut tämän teille, jotta teillä olisi minun iloni sydämessänne ja teidän ilonne tulisi täydelliseksi” (Joh. 15:11).

Jeesus piti viimeisiä opetushetkiään nuhjuisille opetuslapsille ennen kuolemaansa. Edessä oli hirveä, ruumiin ja sielun särkevä kärsimysnäytelmä, malja, jonka edessä Jeesus vavahteli ja oli poissa sijoiltaan.

Ennen Via dolorosaa Jeesus mainitsi, kuin ohimennen, että Hän koki sisimmässään syvää iloa. Olosuhteet eivät säteilleet kirkkautta eikä tulevaisuus ollut punaista ruusutarhaa; ilon lähde oli siellä, mistä mekin sen tavoitamme.

”Olen puhunut tämän teille, jotta…” Uskon, että opetuslapset muistelivat näitä sanoja monesti. Sanoja, joiden voimasta ilo hiipi vaivihkaa sielun ikkunoista sisään ja keskellä pimeää sytytti kaikki loistelamput palamaan.

Miten voisin itse löytää Jeesuksen ilon? Miten voisin kokea sitä keskellä ahdistavia tulevaisuudennäkymiä? Miten ilo voisi voittaa masennuksen ja uupumuksesta seuraavan näköalattomuuden? Palaan Jeesuksen sanoihin, sanoihin, jotka ovat kirjoitettu ylös juuri siksi, että me saisimme itkeä ja haukkoa sisäämme vapauttavaa taivaallista ilmaa elämän tunkkaisuudessa.

Tänään en tavoita iloa olosuhteista enkä inhimillisistä laskelmista. Huolet eivät ole vähentyneet eikä vaikeudet poistuneet. Mutta silti Jeesus opettaa ärsyttävän rohkeasti ilosta. Sen täytyy olla olemassa siis minuakin varten, meitä jokaista kärsivää varten.

Tule, Jeesus ja palauta meidät sanojesi äärelle! Anna ilosi vyöryä näkymättömän maailman levollisuudesta sielumme levottomuuteen. Anna meidän juuri tänään ja tässä levätä sinun voimallisten ja elämää luovien sanojesi varassa, Sinun varassasi!

Nouse kohti toivoa, sieluni!

”Miksi olet masentunut, sieluni, miksi olet niin levoton?” (Ps. 42:6).

Psalmin kirjoittaja tarkastelee tunnemaailmaansa kuin itsensä ulkopuolelta ja tekee sille pysäyttävän kysymyksen: ”Miksi olet painunut masennukseen ja toivottomuuteen?”

Helppoa olisi vastata, että koska elämä on liian raskasta, huonoja uutisia tulee hyviä enemmän, voimat ovat huvenneet taisteluissa, joita ei alun perinkään annettu voitettaviksi ja koska sisintä pusertaa kylmäävä tunne siitä, että on kaiken kivun keskellä lopulta yksin.

Mutta sieluni, miksi silti olet masentunut ja piehtaroit hikisenä lakanoissa? Onko Jumala laittanut lapun luukulleen, muuttanut etelän aurinkoon pinacolada kädessään ja laittanut pinkkiin iPhoneensa sinun nimesi kohdalle merkinnän ”Älä vastaa”?

Sieluni, Jumala on edelleen paikoillaan. Hänen lupauksensa ovat paikoillaan ja rakastava katse on paikoillaan, sinussa. Parasta mitä voit tehdä, on odottaa Häntä kuin paahteisen kesäpäivän terassikukka kastelijaansa.

Uskalla levittää kivusta käpristyneet siipesi auki ja ole varma, että vielä tuuli puhaltaa ja nostaa sinut uusiin korkeuksiin. Vielä saat näköaloja, joiden kautta saat katsoa jumittuneita päiviäsi ja kysyä: ”Miksi olit niin masentunut, sieluni?”

Tuttu helvetti

Minulla oli tälle uudelle vuodelle yksi lupaus: halusin vuoden ensimmäisestä päivästä alkaen alkaa puhua itselleni hyvää.

Mutta vuodenvaihde meni mielen ja kropan lamaannuksessa ja vanha ajatuskulku jatkoi voittoparaatiaan. Alistuin kuuntelemaan kaikkia sisältäni nousevia negatiivisia määreitä siinä määrin, että käperryin itsesääliin enkä kyennyt kohtamaan läheisiäni.

Uusien sanojen sijaan palasin vanhaan mielen helvettiin. Sanoilla on valtava voima. ”Surkea isä, lihava, aina väsynyt, masentunut, kyvytön normaalin elämän vaatimuksiin, huono puoliso” – näitä ja monia muita vastaavia ajatuksia olen taas pyöritellyt sinne saakka, missä elämänilo hautautuu kolmen metrin syvyiseen epätoivoon.

Olen alkanut ymmärtää, että negatiiviset sanat eivät nouse vain omasta sielustani. Myös sielunvihollinen on aktiivinen ja taitava ajatustensyöttäjä. Kun se saa minut itsesääliin, luovun kutsumuksestani ja alan elää elämääni pienimmällä mahdollisella liekillä.

Palaan lupaukseeni. Kun tunne-elämä viestittää epätoivoa ja masennus syö itseluottamuksen, on äärimmäisen vaikeaa sanoa itselleen hyvää. On tuhat kertaa helpompaa pyöriä tutuissa, monesti jo lapsuudessa opituissa askelissa. Mutta uudet sanat ovat tärkeitä, vaikka ne juuttuisivat ensin kurkkuun tai aiheuttaisivat irvokkaan naurun.

Haastan siis itseni ja samalla sinut rakas lukija ja ystäväni. Jos negatiiviset ajatukset tahtovat kuristaa elämänilosi, aletaan yhdessä luomaan erilaista polkua. Tänään haastan meitä sanomaan itsellemme 3 hyvää asiaa. Huomenna keksimme uudet kolme ja ylihuomenna teemme samoin.

Vaikka tuttu helvetti houkuttelee vanhoihin askeleisiin aina pohjalle saakka, uudet sanat luovat uutta elämää. Siksi Jumala puhuu meille hyvää ja siksi meidän pitäisi yhtyä Hänen sanoihinsa.