Tänään tutkin Daavidin runoja ja pysähdyin kahteen, sinällään pieneen mutta käyttöön otettuina mullistaviin sanoihin: Auta minua.
Onko ihmissuhteissa mitään niin suojat avaavaa ja samalla sieluja yhdistävää sanayhdistelmää? Kun uskallan raottaa tarkasti varjeltua julkisivuani ja kuiskata pienen “Auta minua” -pyynnön, toinen saa luvan tutustua minuun juuri minuna. Vahvana mutta niin tarvitsevana ja heikkona.
Daavid osasi sommitella Jumalalle mitä taidokkaimpia metaforia ja sanaleikkejä. Silti minusta alkaa tuntua, että hänen syvimmät kohtaamiset ylöspäin alkoivat aina näistä samoista sanoista; “Auta minua” oli yhä uudelleen käsien ylös nostaminen, antautuminen, kaiken toivon asettaminen Jumalaan; viesti joka sillä samalla hetkellä, kun lähti ihmisen huulilta ylös, laskeutui Jumalan huulilta alas, kopaten putoavan ja antaen pehmeän paikan itkeä.
Huomenna on ystävänpäivä. Minä toivon, että huomenna olisi ympyränmuotoinen yhteydenjuhla, tuhansien ja Yhden täyttävä kohtaaminen, jossa “Auta minua” -sanat kaikuisivat houkuttelevina ovina käydä sisään uuteen todellisuuteen.
