”Sentähden, pyhät veljet, jotka olette taivaallisesta kutsumuksesta osalliset, kiinnittäkää mielenne meidän tunnustuksemme apostoliin ja ylimmäiseen pappiin, Jeesukseen” (Hebr. 3: 1).
Kauan kärsineen ja ahdistuneen ajatukset varisevat alas kylmän puhurin ja viistosateen pieksemälle maalle. Mieli matelee alhaalla kuin syksyiset lehdet ongelmakasasta seuraavaan. Matalapaine tuntuu ahtaalla olevan sielussa ja vangitsee sisimmän ilolta kuin leivinuunin hormin kylmälukko.
Turhaan ei Hebrealaiskirje, eikä myöskään Daavid Psalmissaan (Ps. 25: 15) opeta, miten tärkeää vangittunakin olisi puhaltaa ajatukset kuin saippuakuplat kohti korkeutta.
Sensijaan, että suostuisin piehtaroimaan ongelmissani, jotka ovat 3 metrin Goljatteja, ja joita ei kukisteta ankarilla pohdinnoilla tai Teams-kokouksilla, saan sanoa sydämeni väsyneille silmille: ”Pitäkää jo kauan kaivattu tauko! Antakaa piirtokalvojenne katsella Vapahtaamme Jeesusta Kristusta, niin samalla Goljatit kutistuvat!”
Missä ihmisen mieli kahlaa, siellä uivat myös toivo tai toivottomuus, usko tai epäluottamus, kiitos tai nurjuus. Ehkä meidän olisi syytä kiristää mielemme liekaa ja ohjata sitä kohti taivaallisia näkymiä?
Palaan Hebrealaiskirjeen jakeeseen. Sen voisi suomentaa meille ehkä näin:
”Sinä kärsivä ja monin tavoin kuiviin puserrettu kanssakristittyni! Sinun ei tarvitse laahata itseäsi pää alaspäin roikkuen päivästä toiseen, sinulla on sinua rakastava ja sinusta huolehtiva Herra Jeesus Kristus!
Hän tietää miltä tuntuu olla ahdistettu ja kärsiä, Hän ymmärtää kiusauksiesi voiman. Kiinnitä katseesi Häneen ja kaikki muu tapahtuu Jumalan voimasta sinun parhaaksesi!”
