“Minun sieluni itkee murheesta, vahvista minua sanasi jälkeen” (Ps. 119: 28).
Tänään ovat jo pitkään minusta otetta kynsineet köydet kiertyneet kaulallani ja kiristyneet niin, etten tahdo saada happea.
Tänään ovat huonoista uutisista huonoimmat muuttuneet uhkakuvista todellisuudeksi ja vapisen niiden edessä kuin muurahainen uhkaavien jättiläisten alla.
Tänään raotan peittoni reunaa vain sen verran, että kyyneleet pääsevät nuolemaan sänkyni reunustaa ja muodostamaan lattialle surujen lammikon.
Mutta tänään olet myös Sinä yhtä totta ja todellisempi kuin kuristavat, viekkaasti valehtelevat ja toivon varastavat käärmeet.
Lahjoita jälleen tänään yhden päivän toivo. Anna ikiaikaista voimaasi peittoni painon verran ja anna lohdutuksesi tuulten kuivattaa surujen meri.
Tänään minä itken ja samalla luovutan elämäni ja läheiseni Sinun käsiisi. Vaikka en näe kuin tuhoa nyt ja kaikissa huomisissa, Sinä olet katkaissut jo kaikki solmuni ja avannut ristinmuotoisella viidakkoveitselläsi polun, jota on ilo kävellä.
Kiitos tästä ja aiemmista kirjoituksistasi. Niiden sanat peilaavat omaa tuskaani, pelkojani, toivottomuuttani. Samalla niistä heijastuu oma oljenkorttakin hauraampi uskoni ja toivoni: entä jos rakastava, armahtava Luoja olisikin totta eikä vain kuolleita fraaseja.
Kiitos, että näitä kirjoitat.
Maarit
Kiitos Jaakko kirjoituksistasi, ne lohduttavat kovasti ja antavat toivoa omiin pelkoihin ja kipuihin!