Avainsana: Jumalan rakkaus

Oletko myrskyn raastama?

Published on by Jaakko Pirttiaho1 Comment

”Sinä poloinen, myrskyn raastama, sinä, joka olet vailla lohduttajaa! Katso, minä peitän seinäsi turkoosikivillä, lasken perustuksesi safiireista” (Jes. 54:11).

Israelin kansa oli hylännyt Herran, rikkonut liiton, polkenut jalkoihinsa Kirjoitukset ja kääntynyt palvomaan muiden kansojen jumalia. He olivat rikkoneet kaikessa ja kaikella tavalla Jumalan tahdon.

Synti toi mukanaan kurjuuden. Niin se tekee aina. Synti on tuhovoima, se tuhoaa sekä ihmistä itseään että lähiympäristöä.

Syyllisenä ja puolustuskyvyttömänä kansa oli kuin alasti Jumalansa edessä. Silloin Jumalan sydän heltyi ja Jesajan kautta näemme vilauksen armon syvyydestä.

Ehkä sinäkin olet tänään myrskyn raastama ja alaston? Ehkä syyllisyytesi on suurempi kuin jaksat kantaa? Silloin Jesajan sanat ovat tarkoitettu myös sinulle.

Jumalan sydän hehkuu rakkautta sinua kohtaan. Hän näkee, että olet ollut vailla lohtua, Hän kutsuu sinua omaksi ”poloisekseen”. Hän levittää kätensä sinulle, avaa sylinsä ja antaa armon vaatettaa sinut uusiin vaatteisiin.

Kuva: FreePik – Mateo Gobo photography

”Niin alhaalla ei kukaan kulje” – Yksin armosta ry täyttää tänään 2 vuotta!

Published on by Jaakko Pirttiaho7 Comments

Istuimme minulle entuudestaan vain nimeltä tuntemani remonttimiehen kanssa keittiömme kahvipöytään. Ilmapiiri oli erikoinen, jotain oli ilmassa.

Olen opettanut Jumalan armoa ja Kristuksen rakkautta 15 vuotta. Tehnyt tuhansia tekstejä, muutamia kirjoja, pitänyt blogia, satoja livevideoita, ollut sanomani kanssa eri medioissa näkyvästi esillä.

Silti minä istuin ja kuuntelin. Vastapäätä istuva mies katsoi minua lämpöisesti ja pudotteli huuliltaan harvoja sanoja, sanoja, joiden voimaa hän ei voinut tietää.

Kaksi sanaa lävistivät minut, riisuivat alasti, tunkeutuivat läpi häpeän ja arvottomuuden ja aloin itkeä ensin kyyneleitä pidätellen, kohta nyyhkytin kuin pieni poika.

”Isä rakastaa”. Ne olivat ne sanat. Uskonopin aakkoset, mutta tunnetulle raamattuopettajalle ne olivat kuin äkillinen ja arvaamaton salama, joka lävistää koko olemuksen syvimpään syvään saakka. Syvyyteen, jonne en uskonut enää Jumalankaan yltävän.

Yksin armosta -yhdistys on olemassa vain yhtä tarkoitusta varten. Luulen, että Suomi on pullollaan jaakkoja, jotka ovat juuttuneet elämän pyörteissä ja oman sydämen petollisuudessa sellaisiin syvyyksiin missä tarvitaan erikoislääkärihoitoa. Kotihoitoa.

Ellei omassa elämässä ole törmännyt omaan syntisyyden niin kipeään myöntämiseen, ellei ole pudonnut niin syvälle, missä eivät ihmisen tahdonvoimat eikä mitkään ponnistelut enää riitä oikaisemaan elämää oikeille raiteille, ei Kristuksen rakkauden käsittämätöntä intohimoisuutta ja luovuttamattomuutta voi ymmärtää.

Olen tehnyt monella tavalla viimeisen kahden vuoden aikana elämäni syvimmän kadottamisen. Olin jo elämänhaluton ja näköalaton. Koin olevani niin paha, ettei edes aikaisemmin tuntemani ja muille julistamani rakastava Isä jaksanut katsoa minua kaipaavalla ja syliin kutsuvalla katseellaan.

”Isä rakastaa” -sanat antoivat minulle eilen elämän.

Sama mies jatkoi vielä: ”Kun Isän rakkauden uskaltaa uskoa todeksi juuri omalle kohdalle, olosuhteet ja vaikeudet muuttavat luonnettaan, ne jäävät kuin sivuasioiksi”

Itkin ja nieleskelin sanojen painoa. Pikku-Jaakko uskalsi päästää auringon valon lävistää sisimmän kaiken pimeän. Ja ilo palasi.

Uskallan tänään kertoa sinulle kaikella varmuudella tämän elämääsi pysyvän pohjan antavan totuuden: Et voi olla niin syvällä, et missään asiassa, et minkään asian tähden, et niin epäonnistunut tai syyllinen, et epäuskoinen tai toivoton, ettei Isä rakastaisi sinua miljoona kertaa enemmän kuin nuori pari ensimmäistä, hartaasti kaivattua esikoistaan synnytyssalin huipennuksen hetkellä.

Sinua rakastetaan, juuri sinua, olipa elämäsi sujunut hyvin tai hyvin huonosti. Juuri sinua, vangittua, toivotonta, ahdistunutta, masentunutta, ja toisten tuomitsemaa Jumala kaipaa loppumattomalla kaipauksella syliinsä.

Isä rakastaa sinua. Hän näytti sen särkymällä ristillä puolestasi. Ja kun Kaikkivaltias hymyilee sinulle juuri nyt, sinulla ei ole mitään hätää. Isän rakkaudessa on kaikki. mitä voit ikinä tarvita.

Siunaan sinua, rakas lukija tai työmme tukija. Evankeliumi on maailman mullistavin sanoma. Se ei kerro vain joskus kaukana siintävästä taivaasta, vaan Jumalasta, joka haluaa olla sinun rakastava Isä tänään. Jokaisena päivänä.

Minkä polun valitsen?

Published on by Jaakko Pirttiaho2 Comments

”Kuka on se mies, joka Herraa pelkää? Hänelle Herra neuvoo tien, joka tämän tulee valita” (Ps. 25:12).

Kukapa meistä ei siinä kiirastulessa olisi kärvistellyt? Ratkaisu olisi tehtävä, mutta istahdamme epätoivoisina pölyiselle risteykselle. Painetta lisää monesti tietoisuus siitä, että juuri tämä risteys on yksi elämämme monista ja silti harvoista elämämme kulun määräävistä valinnoista.

Ehkä pitkään istuttuasi katsahdat ympärillesi ja huomaat maahan osin vajonneet luut. Niin, moni on jäänyt arpomaan valintaansa niin pitkään, että valitsemattomuus koituu sekin surulliseksi valinnaksi jäädä paikalleen ja näivettyä.

Kun esiin nostamani jae lupaa Herran johdatuksen, se ei puhu mitään elämän laadusta, sen onnistumisesta tai aikaisempien risteyksien valinnoista. Siinä on ainoastaan toivoa nostava lupaus niille, jotka pelkäävät Herraa.

Herran pelkääminen ei ole synnittömyyttä. Se ei ole upottavien liejujen välttämistä eikä väärien valintojen tekemättä jättämistä. Lupaus ei ole voimassa siis hyville kristityille – miten heidät sitten itse kukin mieltää.

Herran pelkääminen koostuu kahdesta asiasta yhtä aikaa.

Toinen on tietoisuus siitä, että Jumala ei ole ohjailtavissamme, Hän on tinkimätön ja näkee kaiken. Hän antaa elinpäiviä tahtoessaan tai katkaisee elämänlankamme ennen kuin ehdimme sanoa sanaakaan.

Hänen edessään me jokainen vastaamme elämästämme. Vastaamme teoistamme mutta ehkä vielä enemmän siitä mitä emme tehneet.

Herran pelko ei ole kuitenkaan kuin lapset pöydän alla peloissaan parrakkaan ja möreä-äänisen joulupukin saapuessa etsimään kilttejä lapsia.

Herran pelkoon sisältyy turvallinen luottamus Jumalaan, joka on Jumala myös ja ehkä ennen kaikkea silloin, kun synti ja oma sisäinen kapina on ohjaamassa rintamasuuntaa aivan väärään suuntaan.

Daavid tunsi Herran pelon ja juuri se sai hänet turvautumaan Häneen silloin, kun elämä oli mennyt mullin mallin – monesti aivan omasta syystä.

Daavid tiesi että Jumala on Pyhä mutta samalla hän tunsi Jumalan, joka rakastaa tinkimättä ja ehdottomalla tavalla jokaista lastaan. Olivat he eläneet sitten eilen tai tänään kivasti tai kurjasti.

Kuka on siis se mies ja nainen, joka pelkää Herraa? Kuka on se ihminen, joka tietää Jumalan olevan korkein auktoriteetti ja jonka vallassa on jopa jokainen hengenvetomme? Kuka tuntee Jumalan, joka rakastaa niin, että sattuu?

Herran pelkääminen on Häneen turvautumista. Jopa maan syvyyksistä Hän on luvannut kuulla heikon vaikerruksemme.

Miten siis valita oikea polku? Älä enää katso tienviittoihin, jotka kääntyilevät tuulessa sinne tänne äläkä pääkalloihin, jotka saavat ihosi kananlihalle.

Kun et tiedä mitä tehdä, kerro se sille Jumalalle, joka on luvannut olla sinun ikioma Jumalasi jokaisena päivänäsi. Pyydä Häntä ohjaamaan askeleesi ja voitpa jopa lisätä perään pienen ”kiitos”-sanan.

Valinta saattaa tuntua yhtä mahdottomalta. Mutta silloin sinun allasi on kuin lentävä matto, joka on ohjelmoitu navigoimaan sinua seuraavaan risteykseen. Jälleen aikasi tomussa kierittyäsi voit ottaa saman kaavan uudelleen käyttöön – se nimittäin toimii joka kerta.

Ole hyvä tai paha, mutta ole sitä avoimesti Jumalasi edessä. Anna Hänen lupaustensa johdattaa sinua ja tulet huomaamaan, että eteesi aukeaa vihreät niityt ja raikkautta laulavat joet.

Onko minut unohdettu?

Published on by Jaakko Pirttiaho1 Comment

”Mutta Siion sanoo: `Herra on minut hylännyt, Herra on minut unohtanut´” (Jes. 49:14)

Kukapa meistä ei olisi sitä kokenut? Lämmin lounaistuuli ja kepeät askeleet päättyvät äkisti ja vain kelmeä kuu tuijottaa suossa epätoivoisesti rämpivää ihmisparkaa?

Elämä tarjoaa jokaiselle meille myös hyytävän varjoisaa puolta. Kun mieli on hajoamassa liian monen vaikean asian alla, on vaikeaa uskoa rakastavaan ja edelleen vierellä kulkevaan Vapahtajaan.

Vaikeudet – olivat ne sitten millaisia tahansa – on helpompi kestää, kun kykenee säilyttämään luottamuksensa Jumalan turvalliseen johdatukseen. Mutta luottamus on katkeamassa silloin, kun alamme katsomaan olosuhteitamme ja laskemaan todennäköisyyksiä huomisen selviämiselle.

Israelin kansalla oli syynsä ajatella Jesajan aikana siihen, että se oli todella hylätty kansa. Unohdetuksi tulemisen tunne toi mukanaan toivottomuuden ja elämänhaluttomuuden.

Koetko sinä tänään olevasi Jumalan unohtama? Kertooko jokainen solusi sellaisesta kivusta ja tyhjyydestä, jossa Jumala ei voi olla mukana?

Jumala vastasi aikanaan kovia kokeneelle kansalleen näin: ”Uonhtaako nainen rintalapsensa, niin ettei hän armahtaisi kohtunsa poikaa? Ja vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda (Jes. 49: 15).

Miten äärimmäisen voimakkaat sanat. Äidin kiihkeä, vaistomainen tapa suojella omaa pikkuistaan on pientä verrattuna Jumalan intohimoiseen rakkauteen ja sitoumukseen.

Huomaa tämä: Jumala puhuttelee juuri niitä ihmisiä, jotka kokevat olevansa liian vaikeiden elämäntilanteittensa johdosta Jumalan johdatuksen ja avun ulkopuolella.

Niin, sinä, joka tänään koet olevasi yksin ja hylätty – sinulle juuri Jumala haluaa osoittaa horjumatonta rakkautta. Et ehkä saa tänään kokea sitä, mutta Jumala on tunteitasi ja tilanteitasi suurempi.

Et sinä ole hylätty, et nyt etkä milloinkaan. Vielä suot muuttuvat kestäväksi kallioksi ja yö taittuu jälleen ensiauringon säteisiin.

Saat tarttua näihin Jumalan omiin sanoihin kiinni kuin hukkuva pelastusköyteen. Vaikka sinulla ei olisi muuta kuin tämä Jumalan lupaus suuressa pimeydessäsi, sinulla olisi mukanasi, ei vain Jumalan sanat, vaan Jumala itse.

Sinä hylätty ja unohdettu, liian kauan kärsinyt ja vailla vastausta jäänyt: sinulla ei ole vieläkään mitään hätää. Jumala ei ole unohtanut sinua.

Kestä vielä hetki, lohdutus on jo matkalla!

Hapuilen pimeässä

Published on by Jaakko Pirttiaho4 Comments

”Käännä silmäni pois turhuutta katselemasta, anna minun saada virvoitus Sinun teilläsi”
Ps. 119:37

Isä, en minä osaa kävellä luoksesi. Olen kaikkien näiden vuosien jälkeen alkanut uskoa, että sinun luonasi on rakkautta ja uudeksi luomista – minuakin varten. 

Mutta kävelen pilkkopimeässä. Olen joutunut kuin taikametsään, jossa puut sitovat latvansa yhteen peittääkseen pilvistä vapaan kirkkautesi. 

En näe enää tähteä, joka johtaisi minut luoksesi. Katsoin hetken ajan muualle, etsin olisiko taivaalla muitakin tähtiä. Hukkasin Sinut. Kadotin sen, mikä piti kaikkea muutakin koossa.

Isi, miten löytäisin täältä pois? Miten osaisin valita oikean suunnan, miten tietäisin minne askeleeni suuntaan, kun olen riipaisevan hämärän peittämä?

Olen uupunut. Olen Isä yrittänyt juosta kiivaasti takaisin luoksesi mutta jokainen liike on saanut minut syvemmälle Sinun poissaolostasi vääristyneeseen maailmaan. 

Isä, minä en osaa tänään muuta kuin pysähtyä. Vedän viimeisillä voimilla jarrua ja jään sielua viiltävään pysähtymiseen. Vain tässä huomaan juoksuni turhuuden, kaikki elämäni päämäärät, jotka johtivat aina sivuun Sinusta. 

Vain tänään huomaan, että minä olen kuin Sinua hylkivä vastamagneetti.

Isä, on kipeää sanoa se Sinulle ääneen: minä en osaa, en tahdo, en jaksa, en löydä. En enää edes etsi kuin tämän huokauksen verran.

Arvottomuus ja häpeä rusentaa minua paksujen juurien sekaan. Onko nyt se hetki, jolloin olen muuttuva jälleen maaksi? Taistelisin vastaan, hakkaisin itsekkyyden ja synnin juuret poikki, polttaisin turhuuden puut elämäni uhrin alla, jos vielä jaksaisin. 

Ei minusta ole itseni pelastajaksi. En osaa suunnistaa edes antamasi kartan ja kompassin avulla. 

Jos Sinä et Isä halua etsiä minua, jään omaan pimeyteeni. Jos et ole minun suuntavaistoani vahvempi, en pääse syliisi. Jos Sinä et rakasta minua tavalla, joka tuo kodin joka päivä luokseni, jopa pimeimpään pimeyteen, olen orpo ja koditon. 

Hapuilen pimeässä. Hapuilen viimeiseen henkäykseen saakka, jos annat minulle rakkauttasi ansion mukaan. 

Polveni notkahtavat, reppuni on liian raskas. Putoan pitkään, päästän irti, jätän kohtaloni Sinun armosi varaan. 

En putoa maaksi, en julmien oksien sitomaksi, vaan Sinun Syliisi. Putoan sinne, minne en osannut itse juosta: Kotiin. 

Kotiin päästään putoamalla.

Mutta Sinun rakkautesi kantaa!

Published on by Jaakko Pirttiaho1 Comment

”… riemuitkoon minun sydämeni sinun avustasi.” (Ps. 13: 6).

Herra, etkö yhtään näe, missä painekattilassa joudun paistumaan päivästä toiseen?

Etkö kuule, kuinka vihollinen lyö rumpua ja tanssii kun minä kierin kivusta nurmikolla?

Etkö huomaa, että vain yksi lapsen askel erottaa minut elävien ja kuolleiden maailmasta?

Oletko tietoinen, että tarvitsen Sinua, ilman Sinua en pärjää enää? Ilman Sinua en osaa ottaa askeltakaan!

Mutta kuitenkin, jo sataan kertaan koettuna: Sinun rakkautesi kantaa! Syyttäjä saa pitää lukuisat puheenvuoronsa, todisteet painavat ryhtini kumaraan, mutta Sinä pidän puunuijaa kädessäsi!

Minä turvaan sinuun. Sinä olet suurempi kuin kaikki huutavat ongelmani. Sinä olet hyytävien sielun talvien Pakkasvahti!

Sinun rakkautesi kantaa tänään! Sen varaan lasken elämäni, voittoni ja lankeamiseni ja tiedän: olen turvassa ja kätesi ulottuvissa!