Onko koolla väliä?

”Aabraham uskoi Herraa, ja Herra luki sen hänelle vanhurskaudeksi.” (1. Moos. 15:6)

Välillä me kristityt keskustelemme uskon käsitteestä ikään kuin se olisi jotain meriitin kaltaista meissä itsessämme. Puhumme siitä tavalla, että se on meissä oleva hyve tai joku ominaisuus, jota Jumala ihailee meissä.

Tai sitten mietimme, kuinka suuri usko meillä on. Joillakin se tuntuu olevan suuri, toiset arkailevat oman pienen uskonsa kanssa ja miettivät riittääkö se.

Mitä usko on? Aabraham uskon isänä saa olla meille sitä määrittelemässä. Jumala antoi Aabrahamille lupauksen jälkeläisestä ja vaikka vuodet vieri, lupaus ei ollut toteutunut. Itse asiassa alkoi näyttää siltä, että Jumala ei ollutkaan lupauksensa veroinen; Aabrahamin tuli toimia tuon ajan tavan mukaan perinnönsiirrossa, kun kerran omaa poikalasta ei ollut syntynyt.

Aabrahamin usko oli lujilla ja Jumala vahvisti sitä näyttämällä Aabrahamille taivaan tähtiä. Sen seurauksensa Raamatussa on alussa siteeraamani lause: ” Abram uskoi Herraa…” Toisinsanoen Abram (myöhemmin Aabraham) piti Jumalaa luotettavana. Usko on siis ennen muuta luottamusta Jumalaan ja Hänen lupauksiinsa.

Uskon määrä ei ole oleellista vaan se, mihin usko kohdistuu – keneen luotetaan? Jumala hyväksyi Aabrahamin yhteyteensä sen vuoksi, että Aabraham päätti pitää Jumalaa olosuhteista huolimatta luotettavana.

Sama pätee meihinkin. Jumala on luvannut, että Hänen Poikansa on kuollut kaikkien meidän syntiemme puolesta. Jumalan meissä synnyttämä usko tarttuu tuohon lupaukseen – siis pitää Jumalaa luotettavana. Ja lopputuloksena on se, että Jumala vanhurskauttaa meidät uskon – luottamuksen –  perusteella. Aivan kuten Aabrahaminkin.

Odottaminen palkitaan

”Hartaasti minä odotin Herraa, ja hän kumartui puoleeni ja kuuli avunhuutoni.” (Ps. 40:2)

Elämässä tulee vastaan monia hetkiä ja tilanteita, joissa koemme, ettemme osaa toimia tai edetä oikein. Niissä hetkissä ymmärrämme oman rajallisuutemme. Silloin käännymme Jumalamme puoleen ja pyydämme Häntä avuksemme.

Mitä epätoivoisempi tilanteemme on, sitä kiihkeämmin huudamme Herraamme apuun. Monesti emme saa vastausta heti, vaan joudumme jäämään luottamuksen varaan; emme voi muuta kuin odottaa Jumalan murtautuvan elämämme keskelle ja osoittamaan voimansa.

Jos odotus kestää viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia, epäusko alkaa nostaa päätään. Odottamisen sijaan saatamme alkaa itse pelastaa itseämme ja sen seurauksensa monesti joudumme vain pahempaan pulaan.

Mitä Jumalan odottaminen käytännössä tarkoittaa? Se on sydämen rukousta Isälle: siinä kerromme tilanteemme Jumalallemme ja jäämme odottamaan Hänen vastaustaan. 

Älä ollenkaan epäile, etteikö vastaus tulisi. Jumala kuulee lastensa avunhuudot ja Hän jatkuvasti toimii heidän parhaakseen. Vastauksen pitkittymiselläkin on omat tarkoituksensa.

Daavidin todistus Jumalan toiminnasta on edelleen totta. Hän kumartuu puoleemme ja kuulee huutomme. Ja Hän toimii aina parhaalla tavalla ja oikeaan aikaan.

Usko ilman tekoja?

”Tahdotko tietää, sinä turhanpäiväinen ihminen, että usko ilman tekoja on hyödytön.” (Jaak. 2: 20)

Voiko usko yksin pelastaa? Eikö uskossamme kuulu kuitenkin Jaakobin kirjeen mukaisesti näkyä myös toisille tekemämme hyvät teot? Pelastummeko siis kuitenkin uskon ja hyvien tekojemme yhteisvaikutuksesta?

Yksi hyvä teko riittää kaikille maailman ihmisille. Ja se teko ei ole meidän tekemämme, vaan Jeesuksen Kristuksen. Usko ottaa vastaan tämän hyvän teon – sijaiskuoleman – ja siinä on pelastus Jumalan vihasta ja kadotustuomiosta.

Miksi sitten Jaakob kirjoittaa, että usko ilman tekoja on kuollut? Onko hän väärässä? Ei, vaan luottamus Jeesukseen synnyttää hyviä tekoja toisille. Hyvät teot eivät pelasta eikä niillä luoda suhdetta Jeesukseen, mutta ne ovat seurausta Jumalan lahjan vastaanottamisesta.

Ongelmana taitaa usein olla se, että me niin mielellämme laskisimme omia näkyviä tekojamme ja siten olisimme ansaitsemassa Jumalan armoa? Meidän on vaikeaa luottaa siihen, että armo saisi meissä aikaan sitä hyvää, jota Jumala tahtoisi meidän osoittavan toisille.

Hyvien tekojen ehdoton tarpeellisuus on totta siksi, että elämme keskellä kärsivää maailmaa. Kohtaamme joka päivä ihmisiä, jotka tarvitsisivat kuuntelijaa, auttajaa, vierellä kulkijaa. Samoin me itsekin tarvitsemme alinomaa toisten apua.

Kristus tahtoo ojentaa kätensä kärsivien ihmisten puoleen. Hänen välikappaleinaan ovat ne sydämet, jotka ovat saaneet paljon anteeksi ja jotka ovat saaneet kokea ehdottoman armahduksen. Vain paljon saadessaan voi antaa paljon.  Teot seuraavat uskoa aina siellä missä syntinen ihminen saa kohdata rakastavan Kristuksen.

Saisiko väsynyt levätä?

”Hän, joka on sanonut heille: `Tässä on lepopaikka, antakaa väsyneen levätä, tässä on levähdyspaikka.´Mutta he eivät ole tahtoneet kuulla.” (Jes. 28:12)

Kuinka paljon tämä elämä osaakaan ottaa voimille! Meitä kohtaavat työ- ja arkielämässä niin monet haasteet ja vaatimukset, että olemme taipumassa niiden alle. Hengellinen elämä saattaa myös väsyttää; siitä on saattanut tulla myös vaatimusten verkko, joka tiukkenee tiukkenemistaan.

Jesajan mukaan Jumala kutsui Israelin kansaa luokseen lepäämään. Kutsu parannukseen oli kutsu kääntyä elävään ja luottamukselliseen suhteeseen Jumalan kanssa. Jumala tahtoi olla kansalleen se lepopaikka ja turva, jota he tarvitsivat. Sitä kutsua ei kansa kuunnellut.

Jeesus Kristus kutsuu meitä tänään samalla tavalla lepäämään luokseen; kyseessä on sama Jumala ja sama kutsu. Koko hengellisen elämän tulisi alusta loppuun saakka olla lepoa Jeesuksen sovitustyön varassa.

Risti oli Jumalalle kärsimyksen, hylkäämisen ja kuoleman paikka, meille se on todellinen ja kestävä levähdyspaikka. Sinne saa tulla syntien runtelemat, mahdottomien ongelmien kanssa painivat ja epäonnistuneet kristityt. Jeesuksen luokse lepäämään kutsutaan kaikkia väsyneitä, nääntyneitä ja elämän pahoinpitelemiä ihmisiä.

Jeesuksen sydän murtuu yhä uudestaan nähdessään elämän ja syntien väsyttämiä lapsiaan. Hänen kutsussaan ei ole ehtoja. Epäusko esti Jesajan aikalaisia tarttumasta Jumalan lepoon. Jumala herättäköön meissä sitä uskoa, joka työntää meidät piiloistamme elävän Vapahtajan luokse – Hänen luonaan saa väsynyt levätä.

Arvostelun hirsi silmässä?

”Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa hirttä omassa silmässäsi?” (Matt. 7:3).

Job sanoi aikanaan arvosteleville ja tuomitseville ystävilleen tiukat sanat; ”Tuollainen kovuus on synti, joka ansaitsee kuoleman. Muistakaa: on olemassa tuomari” (Job. 19: 29). Job muistutti ystäviään siis siitä, että hengellinen kovuus ja yläpuolelle asettuminen on vakava synti.

Jeesus puhui samasta asiasta varoittaessaan asenteesta, jossa nähdään vikoja vain toisissa ihmisissä. Hän kehotti välttämään toisten tuomitsemista, joka tarkoitti toisten jatkuvaa ja kohtuutonta arvostelua. Arvosteleva ja tuomitseva asenne oli Jeesuksen opetuksen mukaan kuin hirsi omassa silmässä ja arvostelun kohteena oleva synti toisen elämässä oli siihen verrattuna kuin pieni roska.

Mutta miten helposti me näemmekään puutteita ja syntejä toisten elämässä! Ja miten helposti olemme valmiita lausumaan tuomioita ihmisestä, jotka eivät täytä mittaamme. Saatamme vielä ajatella, että meillä on siihen oikeus, koska emme ole kyseisessä, arvostelun kohteena olevassa asiassa itse syyllisiä. Samalla syyllistymme synneistä pahimpaan: toisten alaspainamiseen.

Jeesus painotti lukuisia kertoja yhtä tuntomerkkiä, josta taivaan valtakunnan jäsenet tulisi tunnistaa. Se oli Hänen mukaansa laupeus. Laupeuden silmillä kristitty osaa sääliä niitä, jotka kompuroivat ja epäonnistuvat. Laupeus löytää oikeat lähestymistavat ja ajankohdat toisten auttamiseen.

Mitä jos alkaisimme keskittymään hirren poistamiseen roskien keräilyn sijaan?