Meillä kristityillä on alituinen taipumus tarkastella itseämme ja omaa uskoamme. Monesti ahdistelemme sitä, että emme ole riittävän hengellisiä tai että taistelemme edelleen samojen syntien ja ongelmien kanssa.
Sielunvihollinen on myös taitava kääntämään huomiomme oman nuttumme sisälle ja saamaan meidät ahdistuneiksi siitä mitä itsessämme huomaamme. Se sanoo meillle, että jos olisimme todella kunnon uskovia niin rukoilisimme enemmän, lukisimme enemmän Raamattua ja niin edelleen. Tai että jos todella rakastaisimme Jumalaa, olisimme jo onnistuneet voittamaan ongelmamme.
Pyhän Hengen ääni on aivan toisenlaista. Se saa meidät pois jatkuvasta itsetarkkailusta ja kiinnittää huomiomme meidän puolestamme elämänsä uhraavaan Jumalan Poikaan. Mikä ilo sielulle syntyykään siitä löydöstä, että hän saa lakata tarkastelemasta ja parantelemasta itseään ja vain levätä Jeesuksen täytetyn työn varassa!
Rohkaisen itseäni ja sinua elämään tänään Jeesuksen varassa, ei itsemme varassa.
Juudan kuningas Aahas samoin kuin koko pieni valtakunta suurten vihollisten keskellä oli mahdottomassa tilanteessa.
Yläpuolella ollut Israelin kansa oli liittoutunut mahtavan Syyrian kanssa hyökätäkseen Juudaan ja tuhotakseen sen.
Kun Juudan kansa kuuli mahtavan Syyrian armeijan saapuneen Israeliin valloitusretkeä varten, Raamattu sanoo, että koko kansan sydän vapisi pelosta kuin ”metsän puut vapisevat tuulen voimasta.”
Mitään selviytymiskeinoa ei ollut. Tuho näytti täysin varmalta.
Oletko sinä elämäsi kanssa samassa tilanteessa? Ongelmat joko itsessäsi tai olosuhteissasi ovat niin valtavat, ettet jaksa muuta kuin käpertyä kävyksi ja täristä pelosta?
Juuda ei ollut Jumalan edessä viaton eikä synnitön. Emme ole mekään. Jos olisimmekin, ehkä luottamuksemme Jumalan mahdollisuuksiin olisi suurempi.
Syylliselle, itseään auttamaan kykenenemättömälle, ylöspäin suuntautuvan luottamuksen menettäneelle kansalle rakastavalla Jumalalla oli seuraavat ohjeet: ”Katso, että pysyt rauhallisena. Älä pelkää, älä anna sydämesi olla arka! Älä pelkää Goljattien valtaisaa laumaa, älä katso heihin, katso vain Minuun!”
Jumala vielä lisäsi viimeisen sanansa kauhun lamauttavalle kansalleen: ”Ellette usko, ette kestä.”
Miten ihmeellinen Jumala. Historiallista tosikertomusta ei ole kirjoitettu Raamattuun vain osoittamaan mitä Jumala oli muinoin kansalleen, vaan vahvistamaan sinua varmuudella, että tämä pelastava Jumala on sama sinulle juuri tänään, juuri sinun haasteissasi.
Jumala ei käskenyt kansan olla jotain muuta kuin se oli. Tuleva pelastus mahdottomasta tuhovoimasta ei perustunut kansan kykyyn tai voimaan. Ei, Jumala yksinkertaisesti sanoi: ”Hei, mitä sinä suotta rakkaani vapiset ja kutistut kerälle? Etkö tiedä, että Minä rakastan sinua ja autan sinua. Älä tee hädissäsi mitään muuta kuin nosta rohkeasti pääsi ja katso Minuun! Odota minua sydän rauhallisena, katso mitä Minä teen!”
Usko on puhdasta luottamusta Jumalaan. Usko ei säntäile hätääntyneenä, eikä juokse kallionkoloon piiloon. Usko antaa ihmiselle sisäisen peilityynen vedenpinnan, vaikka kaikki hätävalot palavat lentokoneemme näytössä ja pakkolasku kohti kuolemaa näyttää varmalta.
Rakas lukijani, älä pelkää vaikka olisit kuinka mahdottomassa tilanteessa. Sinulla on Jeesus, joka ei voi olla sinua pelastamatta. Ei voi, ei kertakaikkiaan voi, koska Hän rakastaa sinua liian paljon.
Miten Hän voisi olla olematta juuri sinun Pelastajasi ja auttajasi, kun juuri sinun tähtesi Hän antoi henkensä – jotta mikään tuhovoima ikinä ei sanoisi elämässäsi viimeistä sanaa.
”Älkää kutsuko salaliitoksi kaikkea, mitä tämä kansa salaliitoksi kutsuu. Älkää pelätkö, mitä se pelkää. Herra Sebaot pitäkää pyhänä, pelätkää ja kauhistukaa häntä” (Jes. 8: 12).
Israelin ja Juudan kansalla oli Jesajan aikana todella syytä ahdistukseen ja sisäinen horkkaan. Suurvalta Assyria uhitteli ja näköpiirissä oli vain piiritystä ja kuolemaa.
Jumala puhui Jesajan kautta jotain samaa, mitä Jeesus opetti myöhemmin opetuslapsilleen. Kun Jumalan unohtaneet ihmiset katsoivat asioita vain inhimilliseltä kannalta, Jumalan omien tuli pysyä kutsumuksessaan.
Tänäänkin meillä on syitä pelkoon. Kun naapurit pelkäävät, ystävät pelkäävät ja sukulaiset pelkäävät, Jeesus kutsuu meitä uskon rajan toiselle puolelle.
Pelot ja uhat saavat jäädä uskon kilpeen. Usko on suoja, joka turvaa sielun ja pitää sen levossa. Jumala on edelleen sama. Hän pyytää edelleen meitä luottamaan Häneen. Hän edelleen tarjoaa meille kaiken tarvittavan.
”Mutta sen kuultuaan Jeesus sanoi hänelle: `Älä pelkää. Usko ainoastaan, niin hän paranee.´” (Luuk. 8:50).
Isä oli juuri menettänyt tyttärensä ankaran taudin kouriin. Voin vain kuvitella niitä murskaavia tunteita, joiden vallassa mies oli.
Jeesus kääntyi miehen puoleen ja puhui toisen todellisuuden sanoja. Miten lapsensa menettäneelle isälle voisi sanoa ”Älä pelkää, usko ainoastaan niin kaikki kääntyy hyväksi”?
Jeesuksen sanoilla oli katetta. Kuollut nousi ylös ja suru joutui väistymään.
Jumalan sanoilla on edelleen katetta. Raamatun lupaukset määräävät enemmän todellisuutta kuin silmillä nähtävät faktat.
Minä uskon, että Jeesus tahtoo tänään opettaa meille hulluja uskon sanoja. Uskon, että Hän haluaa kääntää huomiomme kärsimyksen todellisuudesta taivaan todellisuuteen. Älä pelkää.
”…ettei vain kiusaaja olisi kiusannut teitä ja onnistunut tekemään meidän vaivannäköämme tyhjäksi” (1. Tess. 3:5).
Tessalonikan kristityt olivat joutuneet ankariin ahdistuksiin ja vaikeuksiin. Paavali lähetti oppipoikansa Timoteuksen vahvistamaan seurakunnan uskon rintamaa.
Paavalin huoli oli, että vihollinen, Saatana, olisi onnistunut viettelemään kristityt pois perustaltaan. Mitä hän tarkoitti?
Luulen, että hän pelkäsi seuraavaa: ahdistusten keskellä kiusaaja supatteli kristittyjen korviin epäilyksen ituja. Se kysyi, olivatko nuoret uskovat todella uskoneet oikein, kun kerran elämä oli niin vaikeaa? Eikö vaikeudet olleetkin merkkinä siitä, että uskossa oli jotain pielessä?
Samaa taktiikkaa vihollinen on käyttänyt halki vuosisatojen. Se löytää lannistuneet kristityt ja kysyy: ”Onko Jumala todella sanonut?” Se saa meidän epävarmoiksi osoittamalla olosuhteitamme ja kyseenalaistaa uskomme rakastavaan ja huolehtivaan Jumalaan.
Timoteuksella ei ollut seurakunnalle uutta oppia tai teologisia kikkoja. Timoteus muistutti uskovia niistä totuuksista, jotka he olivat ottaneet Paavalilta vastaan. Vaikeuksissa helpot totuudet olivat vaarassa unohtua.
Tessalonikan kristityt tarvitsivat rohkaisua. Sitä mekin tarvitsemme tänään. Rohkaiskaamme toinen toisiamme – silloin saamme olla Jumalan työtovereina.
Syvissä vesissäni olen päässyt opettelemaan kristinuskon sitä ydintä, joka on kantovoimaltaan elämää suurempi. Evankeliumin sanotaan olevan jatkuva hyvä uutinen meille huonoille ihmisille. Evankeliumi on ilosanoma ennen kaikkea Jumalan lapsille.
Kristinuskon ainutlaatuinen tähtäyspiste on aina Jumalassa, joka juoksee ihmistä vastaan. Jumala juoksee aina näännyksiin kuolemaansa saakka tavoittaakseen yhden ihmisen. Rakkauden tähden kristinuskon Jumala on vertavuotava Jumala. Maailmankaikkeuden Luojan käsiin lyötiin suuret rautaiset naulat.
Herra Jeesus Kristus hapuili ristillä Isäänsä. Tapahtui, jotain mitä ei voi tapahtua: Jumala hylkäsi itsensä ja särkyi.
Profeetta Jeremia joutui kutsumuksensa lopulla varsin tukalaan tilanteeseen. Kansansa syntien tähden itkevä Jumalan mies heitettiin upottavaan kaivoon. Vaikka Jeremia yritti kuinka pitää itsensä pinnalla, hän vajosi aina syvemmälle epätoivoon. Hän ei kerta kaikkiaan voinut itse auttaa itseään. Juuri tässä on jälleen yksi Raamatun lukemattomista esimerkeistä siitä, miten Jumala pelastaa ihmisen. Me taistelemme syntiä ja hengellistä kuolemaa vastaan epätoivon rajalle saakka ja vasta vääjäämättömän tappion edessä luovutamme ja suostumme Jumalan nostovoiman kohteeksi.
Profeetta Jeremialle heitettiin pelastusköydet ja ne kiertyivät kainaloiden alta tukeviksi nostovaljaiksi. Niin kuin Jeremian rooli oli vain vastaanottaa pelastus, niin on ihmisen osa kristinuskon Jumalan kanssa aina. Kaikissa muissa uskonnoissa taitaa ihminen etsiä Jumalaa. Kristinuskossa Jumala etsii ihmistä. Ihmiselle järkyttävä uskon todellisuus paljastuu vähitellen yhä syvenevässä heikkouden tunnossa. Jumalasuhteessamme Jumala on aina se, joka on aktiivinen. Ihmisen osa on jopa nöyryyttävä: olla vastaanottaja. Taho, joka pelastetaan yksin armosta. Yksin uskosta. Yksin Kristuksen uhrautuvan rakkauden tähden.
