Syvissä vesissäni olen päässyt opettelemaan kristinuskon sitä ydintä, joka on kantovoimaltaan elämää suurempi. Evankeliumin sanotaan olevan jatkuva hyvä uutinen meille huonoille ihmisille. Evankeliumi on ilosanoma ennen kaikkea Jumalan lapsille.
Kristinuskon ainutlaatuinen tähtäyspiste on aina Jumalassa, joka juoksee ihmistä vastaan. Jumala juoksee aina näännyksiin kuolemaansa saakka tavoittaakseen yhden ihmisen. Rakkauden tähden kristinuskon Jumala on vertavuotava Jumala. Maailmankaikkeuden Luojan käsiin lyötiin suuret rautaiset naulat.
Herra Jeesus Kristus hapuili ristillä Isäänsä. Tapahtui, jotain mitä ei voi tapahtua: Jumala hylkäsi itsensä ja särkyi.
Profeetta Jeremia joutui kutsumuksensa lopulla varsin tukalaan tilanteeseen. Kansansa syntien tähden itkevä Jumalan mies heitettiin upottavaan kaivoon. Vaikka Jeremia yritti kuinka pitää itsensä pinnalla, hän vajosi aina syvemmälle epätoivoon. Hän ei kerta kaikkiaan voinut itse auttaa itseään. Juuri tässä on jälleen yksi Raamatun lukemattomista esimerkeistä siitä, miten Jumala pelastaa ihmisen. Me taistelemme syntiä ja hengellistä kuolemaa vastaan epätoivon rajalle saakka ja vasta vääjäämättömän tappion edessä luovutamme ja suostumme Jumalan nostovoiman kohteeksi.
Profeetta Jeremialle heitettiin pelastusköydet ja ne kiertyivät kainaloiden alta tukeviksi nostovaljaiksi. Niin kuin Jeremian rooli oli vain vastaanottaa pelastus, niin on ihmisen osa kristinuskon Jumalan kanssa aina. Kaikissa muissa uskonnoissa taitaa ihminen etsiä Jumalaa. Kristinuskossa Jumala etsii ihmistä. Ihmiselle järkyttävä uskon todellisuus paljastuu vähitellen yhä syvenevässä heikkouden tunnossa. Jumalasuhteessamme Jumala on aina se, joka on aktiivinen. Ihmisen osa on jopa nöyryyttävä: olla vastaanottaja. Taho, joka pelastetaan yksin armosta. Yksin uskosta. Yksin Kristuksen uhrautuvan rakkauden tähden.
”Kuka on se mies, joka Herraa pelkää? Hänelle Herra neuvoo tien, joka tämän tulee valita” (Ps. 25:12).
Kukapa meistä ei siinä kiirastulessa olisi kärvistellyt? Ratkaisu olisi tehtävä, mutta istahdamme epätoivoisina pölyiselle risteykselle. Painetta lisää monesti tietoisuus siitä, että juuri tämä risteys on yksi elämämme monista ja silti harvoista elämämme kulun määräävistä valinnoista.
Ehkä pitkään istuttuasi katsahdat ympärillesi ja huomaat maahan osin vajonneet luut. Niin, moni on jäänyt arpomaan valintaansa niin pitkään, että valitsemattomuus koituu sekin surulliseksi valinnaksi jäädä paikalleen ja näivettyä.
Kun esiin nostamani jae lupaa Herran johdatuksen, se ei puhu mitään elämän laadusta, sen onnistumisesta tai aikaisempien risteyksien valinnoista. Siinä on ainoastaan toivoa nostava lupaus niille, jotka pelkäävät Herraa.
Herran pelkääminen ei ole synnittömyyttä. Se ei ole upottavien liejujen välttämistä eikä väärien valintojen tekemättä jättämistä. Lupaus ei ole voimassa siis hyville kristityille – miten heidät sitten itse kukin mieltää.
Herran pelkääminen koostuu kahdesta asiasta yhtä aikaa.
Toinen on tietoisuus siitä, että Jumala ei ole ohjailtavissamme, Hän on tinkimätön ja näkee kaiken. Hän antaa elinpäiviä tahtoessaan tai katkaisee elämänlankamme ennen kuin ehdimme sanoa sanaakaan.
Hänen edessään me jokainen vastaamme elämästämme. Vastaamme teoistamme mutta ehkä vielä enemmän siitä mitä emme tehneet.
Herran pelko ei ole kuitenkaan kuin lapset pöydän alla peloissaan parrakkaan ja möreä-äänisen joulupukin saapuessa etsimään kilttejä lapsia.
Herran pelkoon sisältyy turvallinen luottamus Jumalaan, joka on Jumala myös ja ehkä ennen kaikkea silloin, kun synti ja oma sisäinen kapina on ohjaamassa rintamasuuntaa aivan väärään suuntaan.
Daavid tunsi Herran pelon ja juuri se sai hänet turvautumaan Häneen silloin, kun elämä oli mennyt mullin mallin – monesti aivan omasta syystä.
Daavid tiesi että Jumala on Pyhä mutta samalla hän tunsi Jumalan, joka rakastaa tinkimättä ja ehdottomalla tavalla jokaista lastaan. Olivat he eläneet sitten eilen tai tänään kivasti tai kurjasti.
Kuka on siis se mies ja nainen, joka pelkää Herraa? Kuka on se ihminen, joka tietää Jumalan olevan korkein auktoriteetti ja jonka vallassa on jopa jokainen hengenvetomme? Kuka tuntee Jumalan, joka rakastaa niin, että sattuu?
Herran pelkääminen on Häneen turvautumista. Jopa maan syvyyksistä Hän on luvannut kuulla heikon vaikerruksemme.
Miten siis valita oikea polku? Älä enää katso tienviittoihin, jotka kääntyilevät tuulessa sinne tänne äläkä pääkalloihin, jotka saavat ihosi kananlihalle.
Kun et tiedä mitä tehdä, kerro se sille Jumalalle, joka on luvannut olla sinun ikioma Jumalasi jokaisena päivänäsi. Pyydä Häntä ohjaamaan askeleesi ja voitpa jopa lisätä perään pienen ”kiitos”-sanan.
Valinta saattaa tuntua yhtä mahdottomalta. Mutta silloin sinun allasi on kuin lentävä matto, joka on ohjelmoitu navigoimaan sinua seuraavaan risteykseen. Jälleen aikasi tomussa kierittyäsi voit ottaa saman kaavan uudelleen käyttöön – se nimittäin toimii joka kerta.
Ole hyvä tai paha, mutta ole sitä avoimesti Jumalasi edessä. Anna Hänen lupaustensa johdattaa sinua ja tulet huomaamaan, että eteesi aukeaa vihreät niityt ja raikkautta laulavat joet.
Tutkittuaan maata neljänkymmenen päivän ajan miehet lähtivät paluumatkalle ja tulivat takaisin Mooseksen, Aaronin ja kansan luo Kadesiin, Paranin autiomaahan. He tekivät selkoa retkestään ja näyttivät Kanaaninmaan hedelmiä. Moosekselle he kertoivat: »Olemme käyneet maassa, johon meidät lähetit, ja se maa todella tulvii maitoa ja hunajaa. Katso, tällaisia ovat sen hedelmät. Mutta siellä asuva kansa on voimakas, ja kaupungit ovat lujasti varustettuja ja hyvin suuria. Näimme siellä myös Anakin jälkeläisiä. Negevissä asuu amalekilaisia, vuoristossa heettiläisiä, jebusilaisia ja amorilaisia, ja meren äärellä sekä Jordanin varsilla asuu kanaanilaisia.»
Kansa alkoi huutaa Moosesta vastaan, mutta Kaleb tyynnytteli sitä ja huusi: »Me hyökkäämme sinne heti ja otamme maan haltuumme! Me pystymme siihen!» Mutta miehet, jotka olivat käyneet siellä hänen kanssaan, sanoivat: »Emme me pysty käymään sen kansan kimppuun. He ovat vahvempia kuin me.» Kertomuksillaan he saivat israelilaiset tuntemaan pelkoa Kanaaninmaata kohtaan. He sanoivat: »Maa, jota kävimme tutkimassa, vie hengen niiltä, jotka sinne asettuvat. Kaikki ihmiset, jotka siellä näimme, olivat hyvin kookkaita. Näimme siellä myös jättiläisiä, jättikokoisia anakilaisia. Me tunsimme itsemme heidän edessään pieniksi kuin heinäsirkat, ja sellaisilta me varmaan näytimmekin heidän silmissään.» Voi ei, jättiläisiä! 4. Moos. 13:26-33
Epätoivon valtaisa tsunami iski koko kansaan ja tuhosi sen hauraan toivon. Joosuan ja Kalebin uskon sanat eivät löytäneet kuulevia korvia – oli helpompaa uskoa 10 miehen näkemys kahta vastaan.
Jättiläisiä! ”Ei meillä todella ole mitään mahdollisuuksia! Miettikää nyt, siellä on meitä kolme kertaa pidempiä taistelijoita, heillä on vahvat muurit kaupunkiensa turvana ja taisteluvaunuja, jotka jyräävät meidän heinäsirkkamaiset hyökkäysrivit maan tasalle!”
Epäuskon sanoilla on voima. Kymmenen miehen todistus Jumalan lupaaman maan hyvyydestä oli totta. Totta oli myös se, että Israelin kansa ei päässyt luvattuun maahan ilman taisteluja, jotka inhimillisesti näyttivät täysin mahdottomilta. Siis täysin.
Jättiläisiä! Raamattu kyllä lupaa Jeesukseen turvautuville taivaallista rakkautta, lepoa, iloa ja intohimoista yhteyttä. Raamattu kuvaa meille maata, jossa jo olemme ja jonne olemme samaan aikaan matkalla.
Jumala on luvannut olla meidän johdattaja läpi kaikkien kivikoiden, myrskyjen, kipujen ja särkymisten. Hän on luvannut rakastaa meitä niin syvästi, että meillä olisi lupa kesken ruuhkaisammankin elämänvaiheen olla huolehtimatta ja yrittämättä itse sovittaa elämämme palasia kokoon.
Onko sinusta tuntunut koskaan siltä, että tiedät kyllä Jumalan lupaukset mutta ne jäävät kaukaisiksi sanoiksi, jotka eivät kykene auttamaan sinua – koska sinulla on vastassa Jättiläisiä?
Onko edessäsi valtavia muureja, eikä sinun pieni miekkasi saa aikaan seinämiin edes pientä naarmua?
Jumala oli kyllä israelilaisten kohdalla tietoinen jättiläisistä. Hän on tänään varsin hyvin tietoinen meidänkin Jättiläisistä.
Jumala ei anna kiertoreittejä Jättiläisten ohi. Ei, Hän johdattaa juuri kohtaamaan ne. Miksi? Koska vasta silloin alkaa uskon maailman todellisuus.
Jättiläiset vai Jumala? Ensimmäiset ovat ilkkumassa kasvojemme edessä todellisina arjen haasteina. Jälkimmäinen on antanut Sanansa lupaukset.
Usko on perimmältään luottamista Jumalan sanoihin. ”Minä olen teidän kanssanne maailman loppuun saakka”. Näissä sanoissa asetelmat vaihtuvat ja jättiläiset saavat kuoliniskun.
Ei meidän haaste ole Jättiläisissä. Ei. Meidän joka hetkinen kilvoitus on pitää lujasti kiinni Sanoista, joilla on Jumalan oma voima luoda lupaamaansa maailmaa.
Jättiläisiä! Kyllä, katson niitä silmiin ja alan hymyillä. Ei, minä en pärjää niille ikinä, mutta ei minun tarvitsekaan.
”Jättiläiset, saanko esitellä ystäväni Jeesuksen?” Hän tulee tänään taistelemaan puolestani. Toivotan teille mitä parasta taisteluonnea!”
Ensin olin kuin mahtipontisesti palava leivinuunin elämää uhkuva koivupino. Ajattelin Jeesus, että se oli kutsumukseni: palaa upeasti ja näyttävästi, kärventymättä kuten Danielin ystävät samalla taivaan kauittimien soittaessa Veskun Niin hyvää puuta.
Sitten liekit nuolivat ahnaan kuumasti särötöntä ja uskolla pumputtua uskoani ja aloin kutistua. Vielä silloinkin olin varma, että vaikka minun pitää pienentyä tieltäsi, saan olla silti heikkonakin itsessäni vahva.
Annoit palkeittesi puhkua ja sain toivoa siitä, että tarvitset vain yhdenkin elämäni säröisen palasen, jotta voit tehdä sillä ihmeitä.
Mutta lopulta olin vain arinan alle jäänyt pieni kasa tuhkaa. Otit minut käteesi, koko elämäni ja toiveeni olla jotain mahtui muutamaan grammaan ei mitään. Annoit minun valua sormiesi läpi ja itkin, miten mitään ei ollut jäänyt jäljelle.
Sitten teit jotain, mitä oletin ja silti osasit täysin yllättää – niin kuin aina teet: puhalsit minut pois ja juuri kun olin häviämässä tyhjin kaikkiin ilmansuuntiin, annoit sanasi muuttaa jokaisen surun tuhkahiutaleen kultasiipisiksi kyyhkysiksi.
Tyhjiin palanut elämäni lensi toivon kyyhkyinä toivottomien olkapäille ja kuiskasi heille: ”Sinä olet Minun rakas poikani/ tyttäreni. En ikinä päästä sinusta!”
Ja vaikka olin jo kanssasi jaettuna ei-oleva, tunsin olevani kädelläsi painavampi kuin ikinä. Olin, koska rakastava katseesi teki minuun muodon, ei enää häpeän lapsen ja mitään mittaa täyttämättömän vaan kiinteäksi rakastetun.
Käsittämätön sinä olet. Saat osaksesi niin paljon arvosteluani, kuin tietäisin kaiken Sinua paremmin. Mutta olet käsittämätön ja aivan ihmeellinen.
Viet minut päätökseen vain saadaksesi minut aivan ihanan uuteen ja lapsenmielisyyden minussa heräävään alkuun. Saat minut pois puhallettuna olemaan niin oleva ja Sinulle ihmeellinen, että halkean ylpeydestä Sinua kohtaan.
Käytät minua aivan uusin, ihmisen sanoille kuvaamattomilla tavoilla juuri kun olen ylittänyt kuoleman lopullisen portin; ottanut viimeisen peruuttamattoman askeleen vain jotta näkisin Rakkautesi olevan kuoleman otetta vahvempi.
Voi Rakkaani, Sulhaseni, Luojani, Pelastajani ja Herrani! Mitä enää sanoisin? Anna minun jo vihdoin uskaltaa luottaa ihmeellisiin suunnitelmiisi, vaikka ne tapahtuvat aina ymmärrykseni ulottumattomissa.
Anna minun palvoa sinua silloinkin, kun koko helvetti katsoo elämääni kuin Mister Bean -elokuvaa ja nauraa vahingonilosta.
Ennen kaikkea: puhalla minut pois ja jälleen elämään! Anna tuhkasta nousta toivon kultaiset kyyhkyset, tee ei-mistään muoto, joka imee sinun rakkautesi sisäänsä ja hohtaa sinua talven kylmimpänäkin päivänä!
”Katso, hän kyllä kallioon iski, ja vedet vuotivat ja purot tulvivat; mutta voiko hän antaa myös leipää tai hankkia kansallensa lihaa?” (Ps 78: 20).
Miten tuttuja kysymyksiä! Jumala oli tehnyt autiomaassa vaeltavalle kansalleen ihmeitä toisensa perään; jokainen päivä oli puhdasta ihmettä keskellä ei-mitään.
Vaikka ihmeet olivat valtavia ja Jumala oli osoittanut kykynsä huolehtia kansansa kaikista tarpeista, oli kansan reaktio uusien ongelmien edessä sama: ”Voikohan Jumala voittaa tämän haasteen?” Kansan kysymys ei ollut aidon haastava, vaan se oli sekoitus epäuskoa ja kapinaa.
Jumalaa satutti eniten kansan epäluottamus. Eikö kaiken menneen pitänyt todistaa ihmisille, että Jumala on jatkuvasti tilanteen tasalla ja voi tehdä kaiken, mitä haluaa?
”Ei kai Jumala voi auttaa tässä minun asiassani tänään?” on minunkin kysymykseni uusien, ehkä aikaisempaa syvempien tai ainakin erilaisten haasteiden edessä? Hän on kyllä johdattanut ihmeellisesti kuluneina vuosina mutta onko Hän vieläkin elämässäni mukana?
Jumalan vastaus on muuttumaton ja järkähtämätön: ”Minä voin, aina ja kaikkialla, ihmisten ja kansakuntien kohdalla, pienissä ja valtavissa ongelmissa, parasta ennen -päiväystä ennen mutta myös sen jälkeen!”
Luottamus Jumalaan ja Hänen rakkauteensa ja voimaansa on kristityn kaunis, ylöspäin suitsukkeenomaisesti tuoksuva ja nouseva uhri.
Voiko Jumala pelastaa sinut nykyisestä ahdingostasi? Kyllä voi. Voiko Hän parantaa sydämesi haavat, antaa maallisen ja taivaallisen näkökyvyn ja askelmerkit, joissa et horjahtele? Kyllä voi.
Voisinko minä luottaa? ”Uskotteko, että minä voin sen tehdä?”, oli Jeesuksen usein toistuva haaste.
”Herra, minä haluan luottaa Sinuun. Minä haluan katsoa Sinun maailmaasi silloinkin, kun olen jumissa täällä alhaalla. Sillä Sinä Voit!”
”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit? Miksi olet niin kaukana, et auta minua, et kuule valitukseni sanoja?” (Ps. 22: 2).
Kristityn elämässä on aikoja, jolloin Jumala tuntuu kovettaneen sydämensä, kääntäneen selkänsä ja laittaneen korvatulpat korviinsa. Sellaisia aikoja kokee jokainen ja ne raastavat sisintä, joka yrittää kurottautua avun lähteelle, Isän luokse.
Jumalalle rakas Daavid todella koki, että hänet oli hylätty. Hän kirjoitti sanat, jotka itse Jumalan Poika otti käyttöönsä kuvatessaan omaa kipuaan, sitä samaa Jumalan hylkäämisen kohteeksi joutumista. Mikään ei ollut näille miehille yhtä raastavaa.
Jumala todella tuntuu joskus kuin kätkeytyvän, osaksi kyseessä on hengellisen elämän paradoksaalinen salaisuus, jossa näennäinen kirous muuttuu siunaukseksi, osaksi Jumalan toiminnan voi ymmärtää niin, että etäisyydellä Hän saa meidät etsimään itseään entistä kiihkeämmin.
Me emme oikeastaan käsitä tarvitsevuuttamme Jumalan läheisyydestä ja avusta ennen kuin ns menetämme sen. Jumalan kääntäessä selkänsä huomaamme olevamme kuin kukka, joka alkaa nuutua auringon mentyä pilven suojaan. Ne ovat hyvin arvokkaita oppitunteja.
Selkänsä kääntävä Jumala on itkevä Jumala. Hän kärsii aiheuttaessaan meille kipua mutta Kaikkivoipana osaa nähdä kivun yli paljastuvaan syvempään yhteyteen.
Miksi siis olet hiljaa, etkä tunnu auttavan kaikista huudoistani huolimatta? Vain rakkauden tähden. Rakkauden tähden Isä oli vaiti Poikansa itkiessä apua, kumpikin itki tahoillaan mutta hetken erillään jotta minua ja sinua ei aikuisten oikeasti koskaan hylätä.
Rakkauden tähden Isä on joskus hiljaa meidänkin kohdalla, jotta voisimme ottaa vastaan jotain, mitä emme muuten löytäisi, jotta Jumala saisi kasvaa silmissämme yhä suuremmaksi ja Hänen armostaan tulisi meille enemmän kuin lähde aavikolla.
