Syvissä vesissäni olen päässyt opettelemaan kristinuskon sitä ydintä, joka on kantovoimaltaan elämää suurempi. Evankeliumin sanotaan olevan jatkuva hyvä uutinen meille huonoille ihmisille. Evankeliumi on ilosanoma ennen kaikkea Jumalan lapsille.

Kristinuskon ainutlaatuinen tähtäyspiste on aina Jumalassa, joka juoksee ihmistä vastaan. Jumala juoksee aina näännyksiin kuolemaansa saakka tavoittaakseen yhden ihmisen. Rakkauden tähden kristinuskon Jumala on vertavuotava Jumala. Maailmankaikkeuden Luojan käsiin lyötiin suuret rautaiset naulat.

Herra Jeesus Kristus hapuili ristillä Isäänsä. Tapahtui, jotain mitä ei voi tapahtua: Jumala hylkäsi itsensä ja särkyi.

Profeetta Jeremia joutui kutsumuksensa lopulla varsin tukalaan tilanteeseen. Kansansa syntien tähden itkevä Jumalan mies heitettiin upottavaan kaivoon. Vaikka Jeremia yritti kuinka pitää itsensä pinnalla, hän vajosi aina syvemmälle epätoivoon. Hän ei kerta kaikkiaan voinut itse auttaa itseään. Juuri tässä on jälleen yksi Raamatun lukemattomista esimerkeistä siitä, miten Jumala pelastaa ihmisen. Me taistelemme syntiä ja hengellistä kuolemaa vastaan epätoivon rajalle saakka ja vasta vääjäämättömän tappion edessä luovutamme ja suostumme Jumalan nostovoiman kohteeksi.

Profeetta Jeremialle heitettiin pelastusköydet ja ne kiertyivät kainaloiden alta tukeviksi nostovaljaiksi. Niin kuin Jeremian rooli oli vain vastaanottaa pelastus, niin on ihmisen osa kristinuskon Jumalan kanssa aina. Kaikissa muissa uskonnoissa taitaa ihminen etsiä Jumalaa. Kristinuskossa Jumala etsii ihmistä. Ihmiselle järkyttävä uskon todellisuus paljastuu vähitellen yhä syvenevässä heikkouden tunnossa. Jumalasuhteessamme Jumala on aina se, joka on aktiivinen. Ihmisen osa on jopa nöyryyttävä: olla vastaanottaja. Taho, joka pelastetaan yksin armosta. Yksin uskosta. Yksin Kristuksen uhrautuvan rakkauden tähden.

Kuva: FreePik