Olympialaiset ja kesäharjoittelu

”Isät kurittivat meitä vain muutamia päiviä varten, niin kuin he näkivät hyväksi, mutta Jumala kurittaa meitä tosi parhaaksemme, että pääsisimme osallisiksi hänen pyhyydestään” (Hebr. 12:10).

Jos katsoisit huipulla olevaa kilpahiihtäjää tavanomaisessa kesäharjoittelussa, mitä näkisit? Saattaisit katsella miestä tai naista hyppimässä suolla taakka selässään, uupuneena ja turhautuneena. Saattaisit pitää häntä huono-osaisena ihmisparkana, jos et muistaisi että Olympiavuosi lähestyy.

On väliä millä aikaperspektiivillä elämää tarkastelee. Jos kilpahiihtäjä unohtaa tavoitteensa ja määränpäänsä, hän uupuu tuhansiin mielettömiin harjoituksiin. Jos hän tarkastelee elämänsä mielekkyyttä vain yhden harjoituskesän aikavälillä, häneltä sammuu motivaatio ja toivo.

Kilpahiihtäjän tavoin kristittyä saatetaan harjoittaa suolla taakat selässä. Edessä on jotain paljon kunniakkaampaa kuin podiumpaikka Olympialaisissa. Seistessä Valtaistuimen edessä valkoisissa vaatteissa ja saadessa voitonseppeleen, jokainen kurimukselta tuntunut hetki saa merkityksen.

Jos katsomme elämää vain tämän hetkisen suotaipaleen kautta ja mittaamme merkitystämme vain nykyisten taakkojen mitalla, olemme kadottaneet tähtäyspisteemme. Jos kilpaurheilija tarvitsee tinkimättömän ohjelman tavoitteeseensa, samoin on Jumalan lapsilla tinkimätön elämänsuunnitelma.

Emme ole aina Suunnittelijan kanssa samaa mieltä. Jotkut harjoitteet tuntuvat kestävän loputtomiin ja jotkut tuntuvat mielettömiltä. Mutta jos näkisimme elämämme tulevasta kunniasta käsin, palaset saattaisivat osua uskomattoman sopuisasti paikoilleen.

Ylös maan syvyyksistä

”Sinä, joka olet antanut minun kokea monia vaikeita ahdistuksia, sinä virvoitat minut ja nostat minut jälleen ylös maan syvyyksistä.” (Ps. 71:20)

Kuulemme tässä Psalmissa jo ikääntyneen Jumalan ihmisen ajatuksia. Hän on joutunut ahdistukseen ja huutaa Jumalaa pelastamaan hänet.

Kirjoittaja katselee elämäänsä taaksepäin ja muistuttaa sieluaan siitä, kuinka monta kertaa hänen elämänsä on aikaisemminkin sukeltanut maan syvyyksiin ja kuinka yhtä monta kertaa Jumala on Hänet hakenut ja nostanut sieltä ylös.

Turvallisia sanoja ovat nämä: ”…olet antanut minun kokea…” Se osoittaa sitä, että Jumala on kaikessa mukana ja ilman Hänen sallimustaan elämässämme ei tapahdu yksikään asia. Emme aina ymmärrä elämämme ahdistuksia, mutta jo se vakaumus voi helpottaa, että Jumala tietää aina tilanteemme.

Jos Hän sallii vaikeita asioita, Hän omana aikanaan nostaa myös niiden yläpuolelle. Asiat eivät välttämättä muutu vaan me muutumme: sydämemme onkin vapaa niissä huolista ja kivuista, joita vielä aikaisemmin olimme kokeneet.

Kun kuulemme tällaisen ikääntyneen ja kokeneen Jumalan ihmisen todistusta uskonelämästään, meidän on hyvä kuunnella tarkalla korvalla. Jos olemme itse tänään ahdistuksen ahjoissa, on lohdullista tietää, että niiden läpi ovat käyneet kaikki Jumalan pyhät. Ja niillä on myös päätepisteensä.

Meidänkin on hyvä katsoa omaa elämäämme taaksepäin. Emmekö muistakin siellä olleen monta murskaavalta tuntuvaa hetkeä ja asiaa? Ja toisaalta: emmekö olekin selvinneet niistä? Nämä muistuttavat meitä siitä, että Jumala voi nykyisissäkin tilanteissamme auttaa meitä.

Hän nostaa meidät ylös maan syvyyksistä. Hänellä on mittaamaton voima tehdä se, mihin emme itse kykene. Olemme turvallisilla käsivarsilla.

Niille, jotka ovat menettäneet kaiken

”Hän kääntyy niiden rukousten puoleen, jotka ovat menettäneet kaikkensa, eikä halveksi heidän rukouksiaan” (Ps. 102:18).

Yksi vastoinkäyminen toisensa jälkeen. Yksi menetys, ja yhä yksi. On paljon ihmisiä, jotka tänään kokevat menettäneensä kaiken. He ovat joutuneet luopumaan niistä asioista ja ihmisistä, jotka ovat olleet heille rakkaimpia.

Kaikkensa menettäneet jäävät monesti yksin. He kantavat menettämisen ja syyllisyyden leimaa. Heistä saatetaan kuiskia lounastauoilla ja seurakuntien vaatenaulakoilla. Monesti heidän elämästään tiedetään kauempaa enemmän.

Kaikkensa menettänyttä kutsutaan suuntamaan itkunsa ja huutonsa Jumalan puoleen. Jumalasta maalataan meille sellainen kuva, ettei Hän käänny vain onnistuneiden ja omistavien ihmisten puoleen, vaan yhtälailla niiden, jotka ovat totaalisessa nollapisteessä.

Jumala ei halveksi onnetonta ihmistä. Hän ei tyydy sanomaan ”Kas niin, Minähän sanoin!” Häntä koskettaa särkyneen ihmisen kärsimys ja Hän tahtoo auttaa.

Kun kerran Jumala kuulee kaiken menettäneiden rukoukset ja arvostaa niitä, siitä syntyy uudenlainen omistaminen. Voi hyvin olla, että kaikkensa menettänyt ihminen saa menettämiensä asioiden tilalle enemmän. Ja jos hän ei saakaan samanlaatuisella tavalla, niin syvemmällä.

Hän saa nähdä Jumalan laupiaat ja myötätuntoiset kasvot. Niiden kasvojen säteilyssä ihminen on kaiken siunauksen ja täyteyden keskellä.

Surusta itkevä sielu

”Minun sieluni itkuu surusta. Vahvista minua sanasi mukaan.” (Ps. 119: 28)

Milloin sielu itkee surusta? Silloin, kun ihminen kokee kipeän menetyksen tai joutuu elämään liian kovien vaikeuksien alla.

Meistä jokainen on joskus kokenut sielun itkun. Olemme silloin hyvin paljaita ja avuttomia. Kaipaisimme kipeästi, että joku ottaisi meidät suojaansa ja sanoisi, että kaikki järjestyy.

Itkevää sielua voi yrittää lohduttaa hetkellisesti. Aina vaihtuvat ihmissuhteet, päihteet, pornografia, peliriippuvuus – ne saattavat olla asioita, joilla yritämme vaientaa kipua huutavan sisimpämme. Meidän on vaikea luopua korvikkeista niin pitkään, kun alkusyy on edelleen olemassa.

Jumala näkee itkevän sielun. Hän haluaa olla sen suoja ja turva.

Psalmin kirjoittaja, joka omasi särkyneen sisimmän, kirjoitti samassa yhteydessä myös Jumalan Sanasta eli Raamatusta. Hän ymmärsi, että Jumala hoitaisi, virkistäisi ja vahvistaisi häntä Raamatun välityksellä.

Se ei ole sellainen taikakirja, että kun vain avaan sen, kaikki eheytyy. Raamatun lukeminen ei myöskään ole kuin suorite, jonka Jumala korvaa avullaan. Ei, mutta Jumala tahtoo puhua meille Raamatun kautta. Hän tahtoo puhua itkevälle sielullemme.

Kun me huudamme: ”missä Jumala olet?”, Hän vastaa: ”Tässä!”, ja osoittaa meille pölyyntyneitä Raamattujamme. Se mikä, voi alussa tuntua jopa vastenmieliseltä ja turhalta, voittaa lopulta kaikki korvikkeet.

girl-3421489_1920

”Sitten on niitä ihmisiä”

Olipa kerran tyttö, jonka viimeisenä toiveena oli olla hyvä kristitty. Hänellä diagnosoitiin monenlaisia psyykkisiä ongelmia. Osa oli ehkä synnynnäisiä, osa tullut liian vaikeasta kasvuympäristöstä.

Tytön elämä päättyi ennen kuin se kunnolla alkoikaan. Taisteltuaan jokaisena päivänä hyvän elämän puolesta tuli yksi päivä kun hän ei enää jaksanut.

Jeesus sanoi kerran avioliittokeskusteluun liittyen, että on olemassa erilaisia ihmisiä: jotkut on avioon kelpaamattomia syntymästään, toiset on tehty ihmisten taholta kelpaamattomiksi. Luulen, että Hän puhui elämisen haasteista laajemminkin. Toisten siivet jäävät tyngiksi jo syntymästä, toisten siivet katkaistaan lapsina.

Tyttö oli ihmisten silmissä elämään kelpaamaton. Hän yritti lentää toisten tavoin mutta paiskautui maahan yhä uudelleen. Jos Hänen elämäänsä katsoi vain pinnalta, hänen omien valintojensa kautta, tuomio oli tyly: epäonnistunut ja huono.

”Tule Herrasi ilojuhlaan”. Luulen tytön kuulleen nämä sanat Herraltaan Jeesukselta Kristukselta toisen elämän alkajaisiksi. Ne sanat saavat kuulla ne, jotka ovat eri tavoin tälle maailmalle kelpaamattomia. He saavat tässä ajassa osakseen ihmetystä, halveksuntaa, yläpuolelta tulevia ohjeita, diagnooseja. Mutta juuri heille on varattuna suuri kunnia ja määrätön ilo.