Mooseksen sisällä kohisi kuin viheliäinen syystrombi. Oliko hän kuullut Jumalaa väärin? Ehkä aikaisemmalta leiripaikalta olisi sittenkin pitänyt lähteä vasemmalle mutta hän ei ollut ymmärtänyt kuunnella riittävän tarkasti?
Israelin kansa oli Mooseksen johdolla täydessä umpikujassa. Edessäpäin yli ylitsepääsemätön meri, sivuilla vuoret ja takana – tulosuunnassa – vihaiset Faraon sotajoukot, jotka kiisivät niin, että hevosten synnyttämä pölypatsas uhkasi suu ammollaan nielaista karkumatkalla olevat ressukat.
Eikö meidän elämämme ole usein samassa pisteessä Mooseksen kanssa? Olemme luottaneet Jumalan johdatukseen, halunneet pyytää Hänen selviä suuntaviittojaan, kuunnella parhaamme mukaan ja sitten ottaa rohkeita askeleita suuntaan, jonne Jumala on tuntunut ohjaavan – ja silti olemme vuorten ja meren ympäröiminä ilkeiden olosuhteiden uhatessa nielaista meidät?
Kaikesta huolimatta Mooses oli kuullut Jumalaa oikein. Hän ja kansa olivat juuri oikeassa karttapisteessä. He olivat yhtä lähellä ja kaukana tuhosta kuin Jumalan ihmeestä.
Me tiedämme, että Kaislameri aukesi ja Jumala pelasti kansansa ihmeen kautta. Mutta emme ehkä osaa ajatella, mikä epätoivo oli valloillaan juuri ihmettä ennen. Se on se sama, joka velloo omassa sisämmässämme ja kuiskaa, että kaikki on ohi.
Jos ajattelemme elämäämme Jumalan ihmeiden kannalta, vastoinkäymiset ja umpikujat kertovat parhaiten Jumalan johdatuksesta. Tämä ajatus kannattaa pureskella hyvin.
