“Mutta minä saan nähdä sinun kasvosi vanhurskaudessa, herätessäni ravita itseni sinun muotosi katselemisella” (Ps. 17: 15).
Kristityn syvin onni tulee Raamatun mukaan Jumalan kohtaamisesta. Yhteydestä, joka on mahdollista elää todeksi päivästä toiseen ja vieläpä aina syvemmällä tavalla.
Jumala ikäänkuin piirtää omaa nimeään ja hahmoaan meidän sisällemme, siveltää taideteosta, joka antaa meille syvimmän mahdollisen merkityksen ja tyydytyksen. Hän koskettaa meissä aluetta, joka huutaa tyhjyyttään ja luo meistä ihmisiä, jotka syntiinlankeamus vinoutti.
Ennen piirtämistä Isän täytyy ottaa pesusieni ja pyyhkiä sydämemme taulu muista piirroksista. Se ei käy kivuttomasti, sillä jokainen piirros edustaa meille niitä asioita, joilla olemme yrittäneet luoda elämämme tukirakenteita, etsiä onnea, joka on jokaisen oman piirroksemme ulottumattomissa.
Vain tyhjä sydämen tausta voi vastaanottaa uusia muotoja. Äkkipysäytykset, irtirepäisyt tutusta ja turvallisesta, orpouden vuodet, kaikki ne ovat olleet tarpeen, jotta jotain uutta, ihmeellisen paljon parempaa voisi syntyä.
Luonnostamme me avaudumme Jumalalle vasta viimeisessä hädässä. Jumala puolestaan avautuu meille joka päivä aamusta iltaan. Hän etsii meitä, luo kohtaamispintaa, jotta me löytäisimme alustan, jonka varassa elämää voi elää täysin rinnoin, vaikka kokisi mitä inhimillistä puutosta.
Jumala on kristityn pysyvä onni. Mammona on vastavoima, joka edustaa kaikkia niitä asioita, joihin inhimillisesti luotamme ja joiden varaan alitajuisesti rakennamme elämämme turvakehikkoa. Molempien maalaus ei mahdu ihmiseen yhtä aikaa.
Lainatun Psalmin sanat ovat kuningas Daavidilta. Ei ihme, että suuri osa hänen kirjoituksistaan huokuvat riisumisen kipua. Vain niiden kautta hän oli valmis syömään ja juomaan Elämän lähteestä.
Se lähde odottaa myös sinua. Sinne pääsevät raajarikot, puutostautiset, kontaten etenevät ja kaikesta riisutut.
