“Maan ääristä minä sinua huudan, kun sydämeni nääntyy. Saata minut kalliolle, joka on minulle liian korkea” (Ps. 61: 3).
Ei, en millään ylety vaikka kuinka hyppelen ja raavin kynteni verille kallioista seinämää vasten. Siellä ylhäällä on lupausten mukaan lepopaikka, siivet, jotka lämmittävät sielua jäätävästä elämän viimasta; siellä on lääke masentuneelle mielelle, hellät kädet korjaamassa särkyneitä sydämiä.
Kuulen, kuinka toiset ovat huutelevinaan sieltä huipulta, pullistevat hengellisiä lihaksiaan ja antavat muka-neuvoja, jotka vievät viimeisetkin toivon muruset päästä perille. Mutta ei, niille huipuille en halua, en usko, että sieltä löytyy se Kallio, joka kestää elämäni kaiken painon – ja se on painavampi kuin ihminen jaksaa kantaa.
Kuulen myös, kuinka jotkut pukevat turvapaikan ylle sanoilla kudottua maastoutusverkkoa, piilottavat Läsnäolon tasanteen, koska eivät ole sitä itse löytäneet. Mutta en halua uskoa heitä, en halua keinojumalaa, tarvitsen aidon sellaisen!
Vuosien ponnistelujen jälkeen polvistun eteesi, Herrani, ja pyydän: nosta sinä minut, ota taivaallisille paareillesi ja anna enkeleittesi nostaa minut niin, että siipien lempeä taivaallinen ilma täyttää keuhkoni ja saan taas hengittää syvään.
Minä olen jumissa elämäni kanssa. Ja tuolla ylhäällä on kallio, paikka, jossa saan levätä vihreillä niityillä ja syödä taivaallisia rypäleitä. Nosta minut, Isäni, tee se yksin sillä Sinä olet siihen kyllin voimakas! Pelasta minut, taas tänään!
