Se oli lopultakin vain yksi askel muiden joukossa. Vuosikymmenien odotus, hiekanmakuinen elämä sinne saakka, missä kotimaa siirtyi tunnemuistista lupauksen varaan, päättyi luvatun maan rajalla. Kuinka monta sortumista ja uutta nousua edelsikään sitä yhtä hetkeä.
Ehkä odotin enemmän? Ehkä seurasin Joosuaa sillä riemulla, että viimein saisin asettua aloilleni, levähtää oliivipuiden alla ja punoa omia lankapunoksiani.
Mutta yhtä askelta, kaikkia sitä edeltäneitä taisteluja seurasi uudet taistelut, uudet nouset ja sortumiset. Yhtä ihmettä oli seurata järkkymättömän Jerikon järkkymistä ja yhtä ihmettä oli hävitä heti seuraava taistelu, jonka piti olla vain kevyt venyttely.
Eilen olin Joosua, sitä ennen Akan ja tänään yksi lapsista, jotka saavat todistaa isiensä voitot ja haavat.
Alan ymmärtää, että elämä on yhtä sortumista ja uudelleen nousua. Taisteluja seuraa levähdykset ja sitten taas seuraavat kamppailut. Kuinka monta kertaa olen heittänyt pyyhkeen kehään ja silti heti seuraavana päivänä Sinun voimastasi jatkanut.
Sinä olet lopullinen kotimaani. En aina ymmärrä matkareittejä, en turhia katkeamisia, en hyvyytesi määrää tai epäuskoni syvyyttä mutta haluaisin ymmärtää Sinua. Vain Sinä kestät syntieni painon ja huutoni ääret. Vain Sinä keräät kyyneleeni ja jäät vierelle, kun olen epätoivossani tarttunut kiinni ja työntänyt muut kauaksi.
Sinä olet sortumisieni ja uusien nousujen siltana. Sinä, Herra Jeesus Kristus, sinä olet jokainen askeleeni ja jokainen pysähdykseni. Kiitos siitä.
