“Jumala, luo minuun puhdas sydän ja anna minulle uusi, vahva henki” (Ps. 51: 12).
Miten minä saatoin mokata niin pahasti? Miten saatoin unohtaa Jumalan käskyt, lähimmäisteni hauraan elämän ja antaa vallan himolle, jota ei voi selittää millään pienemmäksi kuin täydeksi tuhovoimaksi?
Enkö minä, Daavid, ollut Jumalan valitsema, eikö Hänen Henkensä asunut minussa ja enkö minä ollut kirjoittanut taivaallisen inspiraation vallassa lauluja, joissa nyt ymmärrän tuoksahtaneen ennenaikaisen itsekehun (esim. Ps. 17: 1-5)?
Mitä minä enää voisin sanoa sinulle, Jumalani? Käsiäni tahraavat kaikkein räikeimmät ja inhottavimmat synnit! Enää en voi luottaa omaan suoruuteeni, oman sydämeni puhtauteen, sillä nyt näen, että se on musta kuin piipun läpi pudonnut joulupukki.
Anna anteeksi! Eikä Herra vain sitä – mikä ei ole pieni pyyntö – vaan palataan yhdessä ihan alkuun ja luo minuun jotain uutta, entistä vahvempaa tavalla, jolla loit ensimmäisen ihmisen.
Puhalla sisälläni Elämää, uudista minut! Ehkä minun piti elää näin vanhaksi huomatakseni, että kaikki on Sinun varassasi? Minä petän alta kuin syksytalven ensimmäinen, hentoisella äänellä ritisevä jääkerros mutta Sinulla on voima ja valta puhaltaa vanhaankin astiaan uutta tulta!
Jumalani, luo minut jälleen tänään uudelleen, puhalla ja puhku, muovaa taitavilla käsilläsi, rakasta ja nuhtele, mutta älä ikinä, ikinä hylkää!
Olipa lohdullinen ajatus, että palataan alkuun ja luodaan uutta..