Tule valoon!

”Se, joka tekee pahaa, kaihtaa valoa; hän ei tule valoon. etteivät hänen tekonsa paljastuisi.” (Joh. 3: 20)

Kokiessamme syntiä elämässämme ja huomatessamme, että toimimme toistuvasti väärin Jumalan tahdon edessä, haluaisimme piiloutua Jumalalta. Pelkäämme tulla Jumalan eteen sellaisina kuin olemme, koska olemme varmoja, ettei Hän hyväksy meitä yhteyteensä. Pelkäämme valoa, koska kannamme sisällämme niin paljon syyllisyyttä ja häpeää.

Saatana on mestari varastamaan meiltä evankeliumin. Vaikka se ei suoranaisesti hyökkäisikään ilosanomaa vastaan, se vetoaa meidän kelvottomuuteemme omistaa se itsellemme. Saatana osoittaa joko meidän syntiemme laatua tai määrää ja järkeenkäyvästi selittää, ettemme voi kokea Jumalan anteeksiantamusta ja armoa omalle kohdallemme.

Jäämme pimeyteen aina silloin, kun syyllisyydestä ja häpeästä johtuen piilottelemme itseämme ja ongelmiamme Jumalalta. Pimeydessä on hengellistä kärsimystä ja nääntymistä. 

Kristus houkuttelee meitä tänään valoonsa. Hän osoittaa meille haavojaan ja vakuuttaa, että kaikki syntimme ovat anteeksiannetut. Hän pyytää meitä kertomaan Hänelle kaikki ne asiat, joiden kanssa kamppailemme ja ne, joiden kanssa toistuvasti epäonnistumme. Hän ottaa meiltä syyllisyyden ja häpeän ja lahjoittaa armon ja rakkauden.

Valoon astuva saa kokea evankeliumin häikäisevää kirkkautta. Kristus ottaa syntisen syleilyynsä ja vakuuttaa sovitustyönsä riittävyyttä. Kristuksen valkeudessa saa aloittaa joka päivä uudelleen.

Voi minun syntejäni!

”Onnettomuudet saartavat minut, niitä on lukematon määrä! Syntini ovat minut vanginneet, vieneet silmieni valon, niitä on enemmän kuin hiuksia päässäni, rohkeuteni on kadonnut.” (Ps. 40: 13)

Näin kuningas Daavid huudahti omasta elämästään Jumalan antaman tietoisuuden kautta. Mitä lähempänä Jumalaa elämme, sitä enemmän ymmärrämme omaa pimeyttämme. Syntikäsityksemme syvenee sitä mukaa kun käsitys Jumalan pyhyydestä vahvistuu. Ymmärrämme, ettei syntiä ole pelkästään se mitä teemme, vaan myös se hyvä mitä emme tee.

Oman syntisyyden ja syntien kokeminen vie helposti hengellisen rohkeuden. Kristitty saattaa kokea olevansa Jumalalle kelpaamaton ja Hänen apunsa ulkopuolella. Siitä syntyy piiloutumisen kierre, joka johtaa yhä syvempään hengelliseen pahoinvointiin ja ehkä myös näyttelyyn.

Evankeliumin ilosanoman ytimenä on Jeesus Kristus, joka on kuollut kaikkien syntiemme puolesta. Hän on ottanut kaikki meidän syntimme itselleen, jotta me voisimme olla niiden rangaistuksesta vapaat. Siksi kristitty voi huojentunein mielin ja uskon varmuudella huutaa Daavidin tavoin: ”Herra, ole armollinen, pelasta minut”.

Perkele osoittaa meidän syntejämme ja tahtoo erottaa meidät syntiemme sovittajasta, Herrasta Jeesuksesta Kristuksesta. Se saattaa olla syytöksissään oikeassa mutta ”unohtaa” mainita, että syntimme ovat jo poistettu meidän ja Jumalan väliltä.

Tule siis rohkeasti Jeesuksen luokse kaikkien syntiesi kanssa. Kerro Hänelle nekin synnit, joiden kanssa olet taistellut vuosikausia ja toistuvasti epäonnistunut.

Jeesus on sinua kohtaan armollinen. Hän pelastaa sinut.

Miksi aina epäonnistun?

”Teidän tulee uudistua mieleltänne ja hengeltänne ja pukea yllenne uusi ihminen, joka on luotu sellaiseksi kuin Jumala tahtoo, elämään oikeuden ja totuuden mukaista, pyhää elämää.” (Ef. 4: 23,24)

Miksi yhä uudestaan epäonnistun ja lankean samoihin synteihin? Miksi synti houkuttaa edelleen samalla tavalla kuin alussa ja miksi en ole onnistunut voittamaan kurjia ja tuhoisia ongelmiani? Miksi Raamattu opettaa pyhityksestä, kun se ei kerran minun elämässäni pidä paikkaansa? Olenko jotenkin liian huono kristitty?

Raamattu opettaa näistä kipeistä kysymyksistä, että meissä uskoontulleinakin asuu edelleen vanha osa / vanha ihminen / ”liha”, joka tahtoo tehdä syntiä ja välttelee Jumalan tahtoa. Se on meissä loppuun saakka, eikä sitä voi muuttaa paremmaksi.

Moni yrittää voittaa paheensa käyttämällä vanhan ihmisensä kykyjä ja voimaa ja on tuomittu epäonnistumaan. Vilpitön kristitty ponnistaa tahtonsa äärimmilleen ja tekee yhä uusia lupauksia paremmasta elämästä vain huomatakseen, että päätyy rähmälleen samoihin ongelmiin.

Miksi siis kristitty epäonnistuu kasvamaan pyhityksessään? Vastaus on siinä, että hän yrittää pyhittyä omin voimin. Jumala sen sijaan tahtoo osoittaa meille, että evankeliumi antaa lahjana myös pyhityksen. Jumala tahtoo osoittaa itseensä väsyneelle ihmiselle, että evankeliumissa on voima muuttaa meitä Herran Jeesuksen kaltaisuuteen. Tämä prosessi on kuitenkin elinikäinen ja siinä jäädään parhaimmillaankin kesken.

Pyhityksen kipein ja tärkein askel on siis huomata oma loputon pyhityksen puute. Kun kristitty ymmärtää lukuisista kipeistä kokemuksistaan, ettei voi itseään muuttaa paremmaksi, hän on uuden löytämisen edessä; Herra Jeesus haluaa olla hänen voimanaan.

miksiaina

Suurempi armo

”Sinä muistat tekosi, sinä häpeät, et tohdi suutasi avata häpeäsi tähden, kun minä annan anteeksi kaiken minkä olet tehnyt. Näin sanoo Herra Jumala.” (Hes. 16: 63)

Israelin kansa käänsi Jumalalle selkänsä yhä uudelleen ja rikkoi Hänen tahtoaan vastaan. Jumala kyllä kuritti kansaa mutta kaiken tarkoituksena oli vetää kansa takaisin Hänen lähelleen. Vaikka Israel oli uskoton, Jumala oli uskollinen loppuun saakka. Hänen armonsa ei päättynyt.

Syvä vastarakkaus Jeesukseen syntyy siitä, kun Hänen armonsa osoittautuu syntejämme suuremmaksi. Monilla meistä on elämässämme sellaisia kipualueita, joita haluaisimme peitellä toisilta ja myös Jumalalta. Saatamme kokea häpeää ja ajattelemme olevamme armon ulkopuolella.

Ongelmiemme keskellä Herra Jeesus Kristus kuitenkin murtautuu elämämme kätkettyihin huoneisiin. Hän valaisee kipeät piilomme ja siinä valossa on samalla vapauttava armahdus. Jeesus haluaa tuoda totuuden meissä esille ja siinä totuudessa on aina mukana suurempi armo.

Jeesus Kristus on kuollut kaikkien syntiemme puolesta. Myös niiden, joiden kanssa edelleen taistelemme. Evankeliumi kuuluttaa armoa, joka vapauttaa syyllisyydestä ja häpeästä. Kun Jumala osoittaa meitä kohtaan rajoittunutta käsityskykyämme suurempaa rakkautta, uskallamme mennä itseemme ja tunnustaa vääryytemme; Uskallamme tuoda ongelmamme Jumalan eteen peittelemättä. Syyllisyys ja piilottelu vaihtuu kiitosmieleen, kun Kristuksen sovitustyö osoittautuu elämäämme suuremmaksi.

light-glowing-black-and-white-night-window-wall-1045106-pxhere.com

Sisyfoksen epätoivoinen taistelu

Oletko kuullut tarinan Sisyfoksesta ja kivestä? Siinä Sisyfos tuomitaan manalaan ja hänen tehtävänään on päättymättömästi vierittää raskasta kiveä laakson pohjalta kukkulalle. Hänen tehtävänsä olisi ohi, jos hän saisi työnnettyä kiven kukkulan yli. Mutta juuri ennen viimeistä voimainponnistusta kivi lipeää ja vierii takaisin laaksoon.

Tarina kuvaa surullisen osuvasti meidän monien ihmisten elämää. Miten raahaammekaan raskaita kiviä päivästä toiseen ja odotamme hetkeä, jolloin saamme työnnettyä ne elämästämme ulos. Ajattelen kaikkia kipujen kanssa eläviä, ahdistavissa ihmissuhteissa eläviä, erilaisista riippuvuuksista kärsiviä ja syntiensä kanssa taistelevia ihmisiä. Niin, emmekö ole tuomitut Sisyfoksen kohtaloon?

Olisimme, ellei Herra Jeesus olisi astunut taivaasta alas laaksoomme. Hän seisoo vierellämme ja kutsuu meitä luokseen. Kutsu sisältää tarjouksen kiven hylkäämisestä ja jumalallisesta levosta. Kutsu on voimassa joka päivä.

Me monet silti jatkamme kiviemme pyörittämistä. Kutsu väreilee sisällämme mutta emme uskalla luovuttaa taistelustamme. Ehkä valtaisa kivemme imee kaiken huomiomme ja Jeesuksen lupaus tuntuu etäiseltä unelta?

Jeesus, tule meille todellisemmaksi. Anna meille leposi.