Jeesuksen toinen tuleminen

Evankeliumeista saa sen kuvan, että Jeesukseen kiintyivät eniten ne, joiden elämä oli niin puutteellista ja rikkinäistä, että he uskaltautuivat tulla Jeesuksen luokse tyhjinä ja ilman puolusteluja. Juuri he kokivat syvimmällä tavalla Jeesuksen armon ja rakkauden ja se antoi heille aivan uuden elämän merkityksen.

Ajattele, miten Maria Magdala itkee Jeesusta haudalla ja haluaa mieluummin kuolleen Jeesuksen kuin ei Jeesusta ollenkaan. Juuri hänelle Jeesus näyttäytyy ensimmäisenä ja hän saa viedä ilosanomaa muille opetuslapsille. Ajattele Sykarin kaivon naista, joka syvässä häpeässään kohtaa Jeesuksen ja Jeesuksen rakkauden kohdanneena hänestä tulee Samarian ensimmäinen evankelista.

Ajattele Pietaria, joka tunnustaa Jeesukselle jo tutustumisen alussa olevansa syntinen mies ja joka vielä johtoaseman saatuaan epäonnistuu surkeasti. Tämä sama Pietari julistaa myöhemmin rohkeasti, että Jeesus on Herra!

Entä jos olisi niin, että tämä sama kaava on tänäänkin voimassa oikeaan valvomiseen ja Jeesuksen odottamiseen? Voisiko rakkautemme Jeesusta kohtaan roihahtaa uusiin liekkeihin, kun uskaltautuisimme tulla rohkeasti syntisiksi? En tarkoita sitä, että alkaisimme ehdoin tahdoin rikkoa Jumalan tahtoa vastaan vaan sitä, että uskaltaisimme nähdä mitä omassa sydämessämme asuu?

Jos uskallamme olla totuudessa itsemme suhteen, niin meissä jokaisessa asuu kyky ja halu rikkoa ihan jokaista Jumalan käskyä vastaan. Huolimatta siitä, kuinka moraalista ja kristillistä elämämme ulkoisesti on, me hukumme joka päivä synteihimme ilman Jumalan suunnatonta armoa.

Entä jos uskaltautuisimme tulla Jeesuksen luokse juuri yhtä selittelemättä ja avoimesti kuin ensimmäiset hänet kohdanneet? Voisiko meille käydä niin, että Jeesuksen armo ja rakkaus valloittaisi meidät? Voisiko meistä tulla niitä syntisiä naisia ja miehiä, jotka itkevät Jeesuksen jalkojen juuressa ja jotka rakastavat paljon, koska saavat paljon anteeksi? Ja koska rakastamme, niin kaipaamme häntä. Odotamme Häntä tietäen, että rakkaamme saattaa tulla hetkenä minä hyvänsä.

Herramme tule!

Voiko armoa käyttää väärin?

”Laki kuitenkin tuli väliin, jotta rikkomus tulisi suureksi. Mutta missä synti on tullut suureksi, siellä on armo tullut ylenpalttiseksi” (Room. 5: 20).

Joskus näyttää siltä, että me kristityt pelkäämme armon esilläpitämistä. Monesti kuuleekin ajatuksen siitä, että ”liiallinen” armo johtaa välinpitämättömyyteen ja syntien puolustelemiseen.

Voiko Jumalan armoa käyttää väärin? Mielestäni kysymys on nurinkurinen. Vastaus on kyllä, jos armo käsitetään vain ajatuksen tasolla, kuin teoriana tai käyttötavarana. Sen sijaan, jos Jumalan armo otetaan vastaan sydämen tasolla, silloin armosta tulee kristityn suurin aarre ja koko elämän käyttövoima.

Tällaisen armon korostamista ei tarvitse pelätä eikä suitsia. Se on ja pysyy Jumalan ansiottomana lahjana syntiselle. Se johtaa meidät henkilökohtaiseen suhteeseen personoidun Armon, Jeesuksen kanssa. Koko ajatus armon ”käytttämisestä” on siis yhtä outoa kuin ajatus Jumalan ”käyttämisestä”.

Mitä sitten kun armossa elävä kristitty tekee syntiä? Onko se armon väärinkäyttämistä? Ei, sillä jokainen kristitty tekee syntiä. Eikä kyse ole vain yksittäisistä teoista, vaan synti edelleen asuu kristityssä (Room. 7). Juuri jatkuvan syntisyytensä takia Jumalan omat tarvitsevat Hänen armoaan.

Älä pelkää siis käyttäväsi armoa liikaa tai väärin, vaan laita toivosi sen varaan. Siis Jumalan varaan. On hyvä muistaa, että armoa tarvitsevat vain ne, jotka näkevät oman puutteellisuutensa.

Jumala näkee sielun vamman

”Mutta sinun haavasi minä kasvatan umpeen, minä parannan sinun vammasi, sanoo Herra, koska sinua Siion, kutsutaan hylätyksi, sellaiseksi, jota kukaan ei kaipaa” (Jer. 30:17)

Kun kristitty toistuvasti toimii jossain kohden vastoin Jumalan Sanaa eikä pysty yrityksistään huolimatta parempaan, hänen sielussaan saattaa olla vamma. Tällainen vamma tai haava saattaa saada kristityn ontumaan ja vuosikausia kestäneestä yrittämisestä huolimatta hän ei pysty korjaamaan itseään.

Jumalan Sana lupaa, että Hän itse korjaa haavamme ja vammamme. Meidän ei tarvitse piilotella Jumalalta syntisyyttämme ja rikkinäisyyttämme vaan saamme tuoda peittelemättä kaiken Hänen eteensä. Tähän meitä kehotetaan. Ja Jeesus lupaa puhdistaa meidät kaikesta synnistä sekä parantaa sisimpämme.

Parantuminen vaatii kärsivällisyyttä ja uskoa. Helposti tahtoisimme uskoa enemmän kokemuksiamme kuin Jumalan Sanan lupausta.

Parantuminen on myös monesti kivuliasta, koska Jumala ei laita haavojemme päälle laastaria vaan käy aina ongelmiemme ytimiin saakka. Ja vaikka on tuskallista nähdä omia puutteitaan ja vammojaan, Jumalamme näyttää meille niitä vain, jotta voisimme eheytyä.

Paimenet, O-hoi!

”Herra vastasi: `Kuka on siis on se uskollinen ja järkevä taloudenhoitaja, jonka hänen herransa asettaa pitämään huolta palvelusväestään ja antamaan jokaiselle määräosan viljaa ajallaan?´” (Luuk. 12: 42).

Jeesus puhui taloudenhoitajasta, joka osasi antaa jokaiselle vastuullaan olevalle ihmiselle määräosan ruokaa. Oikeanlaista ruokaa piti antaa oikealla ajalla.

Jeesuksessa näemme tällaisen ”taloudenhoitajan” toiminnassa: Hän osasi puhua terävästi ja tinkimättömästi niille, jotka pitivät itseään toisia parempina. Heikoille, alaspainetuille ja ulkopuolella oleville Hänellä oli taas toisenlainen ruoka-annos – heitä Hän kohtasi poikkeuksetta armollaan ja rakkaudellaan.

Tänään Suomessa on tuhansia ihmisiä, jotka kamppailevat oman syyllisyytensä, häpeänsä ja riittämättömyytensä kanssa. He ovat nääntyneitä ja kaipaavat kipeästi omaa määräosaansa. Oikeanlaisen ruuan sijaan heille annetaan monesti ruokaa, joka kuuluisi muille. Heille osoitetaan armon sijaan teräviä ”paranna itsesi” -kehoituksia.

Toisaalta olen huomaavinani toisenlaisen ihmisjoukon, jotka ovat pulleita ja hyvinvoivia. He määrittelevät itsensä sisäpuolella oleviksi, koska he eivät ole sortuneet ”suuriin synteihin”. Vaikka heillä on sellaisia syntejä, kuten itsekkyys, rakkaudettomuus, toisten panettelu, hyvien tekojen puute, ahneus ja välinpitämättömyys, he kokevat olevansa parempia ja toisten yläpuolella. Hekin tarvitsisivat oman määräosaansa ruokaa, sellaista ruokaa, joka avaisi heidän silmänsä ja toisi heidät puutteellisena Kristuksen luokse. Sen sijaan he saavat monesti sitä ruokaa, jota heikot ja nääntyvät tarvitsisivat.

Missä on siis tämän päivän paimenet, jotka osaavat antaa jokaiselle oikeanlaisen määräosan hengellistä ravintoa? Missä ovat ne julistajat, opettajat, pastorit ja johtajat, jotka osaavat suitsia itsekkäitä ja pulleita lampaita sekä suojella ja hoitaa heikkoja?

Kristuksen nälkä on valtava. Siihen nälkään vastataan antamalla tuoretta Kristus-leipää. Sen sijaan, että katsoisimme entisajan ”Niilo Tuomenoksiin”, meidän taloudenhoitajien on mentävä omiin kammioihimme kohtaamaan elävä Jumala. Sieltä menneet pyhätkin saivat sanomansa. Jos leivästä on puutetta, syy ei ole Jumalan eikä nälkiintyneiden ihmisten – meidän Jumalan Sanan palvelijoiden pitää katsoa peiliin. Minä olen vastuussa.

Nälkiintyneille ihmisille ei tarvitse sanoa, että he ovat nälkiintyneitä ja tarvitsevia; heille tarvitsee antaa tuore Vapahtaja.

Suloinen synninhimo

”Minä en tunne omakseni sitä, mitä teen, sillä minä en toteuta sitä, mitä tahdon, vaan mitä vihaan, sitä minä teen” (Room. 7:15).

Me emme tee syntiä vain vahingossa, epähuomiossa tai olosuhteiden pakottamana. Teemme syntiä, koska koemme siihen vetoa ja halua.

Moni joutuu epätoivoon sen kokemuksen kanssa, että he taistelevat sellaisten syntien kanssa, joita he toisaalta haluavat tehdä. Eikö se ole tekopyhää? Eikö se ole armon väärinkäyttämistä?

On hyvä muistaa, että Jumala tuntee meidät läpikotaisin. Hän tietää heikkoutemme ja halumme. Hän tietää, miten synti houkuttaa meitä ja miten monesti valitsemme kuunnella sen ”suloista” ääntä.

Jeesuksen luokse saa ja pitää tulla juuri silloin, kun kokee itsensä tekopyhäksi ja synnin viettelemäksi. Jumala kutsuu meitä armahdettavaksi silloin kun olemme huonoimmillamme.

Jumala ei tarvitse kuulla epäonnistumisiamme siksi, ettei Hän muuten tietäisi niistä. Hän haluaa meidän olevan rehellisiä itselleen silloinkin, kun mieluummin piiloutuisimme.

Suloinen synninhimo saa muuttua Jeesukselle annettuna uudeksi elämäksi.

Jumala on pelastajani

”Katso, Jumala on pelastajani. Minä olen turvassa enkä pelkää, sillä Herra, Herra on minun väkevyyteni ja ylistyslauluni. Hän tuli minulle pelastukseksi.” (Jes. 12:2)

Minä olin syntieni tähden kadotettu ja väärien valintojeni tähden särkynyt. Sinä tulit luokseni, otit kädestäni kiinni ja nostit minut pelastuksen kalliolle.

Olin pelokas ja turvaton. Olin hylätty, olin itsekin jo hylännyt itseni. Mutta Sinä levitit kätesi ympärilleni, Sinun sylisi antoi minulle turvan. Sinun rakkautesi karkoitti pelkoni, sinun vahvuutesi voitti huoleni.

Minä olin liian heikko korjatakseni itseäni. En osannut. Mutta Sinä tulit juuri silloin, kun olin huonoimmillani ja otit minun ongelmani itsellesi. Sinä hymyilit minulle kun kyynelin keräsin sirpaleitani, Sinun uskostasi minäkin sain uskon.

Sinä muutit sieluni laulun. Katsoin sivusta, mitä Sinä puolestani teit ja sisälläni syntyi uusi sävel.

Sinä löysit yhden kadotetun. Lupasit pitää minut turvassa ja kantaa minut perille. Sinä olet Jeesus minun Pelastajani.