Evankeliumeista saa sen kuvan, että Jeesukseen kiintyivät eniten ne, joiden elämä oli niin puutteellista ja rikkinäistä, että he uskaltautuivat tulla Jeesuksen luokse tyhjinä ja ilman puolusteluja. Juuri he kokivat syvimmällä tavalla Jeesuksen armon ja rakkauden ja se antoi heille aivan uuden elämän merkityksen.
Ajattele, miten Maria Magdala itkee Jeesusta haudalla ja haluaa mieluummin kuolleen Jeesuksen kuin ei Jeesusta ollenkaan. Juuri hänelle Jeesus näyttäytyy ensimmäisenä ja hän saa viedä ilosanomaa muille opetuslapsille. Ajattele Sykarin kaivon naista, joka syvässä häpeässään kohtaa Jeesuksen ja Jeesuksen rakkauden kohdanneena hänestä tulee Samarian ensimmäinen evankelista.
Ajattele Pietaria, joka tunnustaa Jeesukselle jo tutustumisen alussa olevansa syntinen mies ja joka vielä johtoaseman saatuaan epäonnistuu surkeasti. Tämä sama Pietari julistaa myöhemmin rohkeasti, että Jeesus on Herra!
Entä jos olisi niin, että tämä sama kaava on tänäänkin voimassa oikeaan valvomiseen ja Jeesuksen odottamiseen? Voisiko rakkautemme Jeesusta kohtaan roihahtaa uusiin liekkeihin, kun uskaltautuisimme tulla rohkeasti syntisiksi? En tarkoita sitä, että alkaisimme ehdoin tahdoin rikkoa Jumalan tahtoa vastaan vaan sitä, että uskaltaisimme nähdä mitä omassa sydämessämme asuu?
Jos uskallamme olla totuudessa itsemme suhteen, niin meissä jokaisessa asuu kyky ja halu rikkoa ihan jokaista Jumalan käskyä vastaan. Huolimatta siitä, kuinka moraalista ja kristillistä elämämme ulkoisesti on, me hukumme joka päivä synteihimme ilman Jumalan suunnatonta armoa.
Entä jos uskaltautuisimme tulla Jeesuksen luokse juuri yhtä selittelemättä ja avoimesti kuin ensimmäiset hänet kohdanneet? Voisiko meille käydä niin, että Jeesuksen armo ja rakkaus valloittaisi meidät? Voisiko meistä tulla niitä syntisiä naisia ja miehiä, jotka itkevät Jeesuksen jalkojen juuressa ja jotka rakastavat paljon, koska saavat paljon anteeksi? Ja koska rakastamme, niin kaipaamme häntä. Odotamme Häntä tietäen, että rakkaamme saattaa tulla hetkenä minä hyvänsä.
Herramme tule!
