”Mutta Jumalan armosta minä olen se mikä olen, eikä hänen armonsa minua kohtaan ole mennyt hukkaan.” (1. Kor. 15:10)
Kun Kristus kutsuu meitä pelastukseen ja taivaaseen, Hän samalla antaa meille kullekin oman tehtävän. Meitä muokataan joka päivä sen vision mukaan, joka Jumalalla on meidän elämästämme.
Ajattelen taas saviastiaa valajan pöydällä ja vertaan sitä omaan elämääni. Miten kipeästi Hänen sormensa ovatkaan tunkeutuneet kovaan ja heikosti muovattavaan elämääni. Miten yhä uudestaan Hän on päättäväisesti pitänyt minua työpöydällään ja antanut käsiensä koko olemustaan myöten muotoilla minua. Ja kuinka nuo kädet ovatkaan osanneet koskea niihin kohtiin, jotka olisin toivonut Hänen jättävän huomaamatta.
Monesti olen taas tuntenut Mestarini hellää ja toivorikasta kosketusta. Juuri kun olen ollut taipua rajuista työstöistä vinoon, Hän onkin huomaavaisesti tukenut ja kantanut.
Ja mikä kuumuus Hänen uunissaan onkaan ollut. Olen luullut tekeväni kuolemaa mutta Mestarini on katsellut lasin takaa hymyillen. Olen ollut mielestäni valmis monta kertaa vain huomatakseni, että astiani ei ole kestänyt käyttötarkoitustaan. Olen mennyt rikki lukemattomia kertoja ja ollut valajani pöydällä yhä uudelleen.
Luulen, että tämä elämäni Jeesuksen seurassa jatkuu tällä samalla kaavalla loppuun saakka. Olen ollut huomaavinani, että jokaisen työstön ja jokaisen uunin kuumuuden jälkeen minuun lasketaan jotakin enemmän. Onko se juuri armoa?
Paavali totesi omasta elämästään, että Jumalan armo oli saanut työstää Hänen elämäänsä ja seurauksen tiedämme. Voi, jospa näkisimme meidän elämämme Jumalan silmin! Ehkä silloin uunin kuumuudessa tai Valajan kovaotteisessa käsittelyssä tietäisimme, miten meitä muovataan suurella rakkaudella.
Onko Jumalalla kiire valmistaa astioita, joista Hänen suunnaton armonsa säteilee kärsivälle maailmalle?
