“Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon” (Jer. 29:11).
Jos elämä potkii päähän liian kovaa ja vaikeita päiviä on peräkkäin liian useita, alkaa jumalakuva horjua. Itse ainakin olen viime päivinä kipuillut sitä, että Jumala on joko hylännyt minut tai sitten Hän ei vaan välitä.
Israelin kansa oli Jeremian sanojen aikana kokenut kurjuutta jo vuosia. Heidän sielunsa oli tottunut syömään ahdistusta, heidän toivonsa Jumalan avusta oli taittunut ja olen melko varma, että he kokivat Jumalan tahtovan heille vain pahaa.
Juuri siihen tilanteeseen Jumala vakuutti, että Hänellä oli edelleen kansalleen oma, erityinen suunnitelma ja se suunnitelma oli täynnä elämisen arvoista tulevaisuutta. Jumala kyllä kuritti, mutta Hän ei hylännyt. Hän antoi ahdistuksen aikoja, mutta silti kaikessa Hänen suunnitelmansa kansalleen oli tehty mitä syvimmällä rakkaudella.
Kokemuksemme ja tunteemme saattavat kertoa Jumalan hylkäämisestä ja välinpitämättömyydestä. Mutta Jumala itse Sanansa kautta vakuuttaa, että Hänellä on varattuna meille toivoa uhkuva huominen. Hänellä on jokaiselle meille hellyydellä räätälöity, uniikki polku. Vaikka se nyt näyttäisi umpikujalta, Jumalalla on tulevaisuutemme kätkettynä avarassa sydämessään.
Minä en valitettavasti pysty olemaan noin uskovainen. Kapinoin ja riitelen aika usein tuonne ylöspäin. Jos ei apu tule mielestäni välttämättömässä aikataulussa tai kaikki menee päin prinkkalaa, käännän selkäni, enkä pysty puristamaan itsestäni luottamusta. Usko horjuu aina sellaiseen kysymykseen asti, että onko siellä ylhäällä ketään?
Tähän asti nämä napinavaiheet ovat kuitenkin menneet ohi, joten uskossa vielä ollaan. Ymmärryksen tasolla minun onkin täysin mahdotonta luopua uskosta, mutta tunnetasolla usko valahtaa joskus minusta ulos kuin vesi. Tiedän silloinkin hänen olevan olemassa – ja ymmärtävän heikkouteni. Eihän siinä muutakaan voi, on oltava rehellinen. Näkee hän ajatukseni kuitenkin.
Ehkä hän ymmärtää senkin, että kun on kiltteydestä kipeä, eikä vanhempia vastaan ole koskaan uskaltanut kapinoida, saa kapinoida Taivaallista Vanhempaa vastaan. Yritän kuitenkin välttää lapsellista kiukuttelua pikkujutuista.
Kaksi ensimmäistä kappaletta aiemman kommentoijan kirjoittamasta voin allekirjoittaa.
Kuinka usein se onkaan niin, että katsomme tunteisiin! Silloinhan tavallaan myönnämme, että emme ole katsoneet Sanaan. Vaikka pitäisi. Koska se nyt vain on se Jumalan tapa kommunikoida meidän kanssamme, halusimme sitä tai emme tai vaikka haluaisimme enemmän kuin vain Sanan. (Minä ainakin haluaisin!)
Sama se on pelastusvarmuuden kanssa. Meidän pitäisikin katsoa Sanaan, eikä omiin tunteisiin. No, onneksi se pelastusvarmuus löytyy Sanasta. (Hyvä, että edes sen verran pystyn luottamaan Sanaan!)
Roomalaiskirje 8:28 on ollut minulle tärkeä jae. Sen alkuperä on nimenomaan Sanassa. Joten kaipa minusta ehkä sittenkin löytyy enemmän uskista kuin uskoinkaan..?
“Vanhurskas on elävä uskosta”, kyllä, mutta kyllä myös tunteet ovat tärkeitä. Minulle ainakin. Ihmiselle on tärkeää saada tuntea, että “minusta välitetään”. Kunpa Herra soisi, että armonsa koskettaisi myös tunnemaailmaani useammin!