“Minä rakennan sinut jälleen, sinä tulet rakennetuksi, neitsyt Israel. Sinä koristelet jälleen rumpusi ja lähdet karkeloon iloitsevien kanssa” (Jer. 31:4).
Jeremian oli ehkä vaikea kuuluttaa sanoja, jotka Herra antoi hänelle opetettavaksi? Miten hän voisi puhua rumpujen tahtiin tanssivasta väkijoukosta ja ilokarkeloista suurimman surun aikaan?
Jeremian sanat osoitettiin ihmisille, jotka olivat menettäneet kaiken. Menneisyys oli tuottanut kansallisen vertavuotavan haavan, nykyisyys oli selviytymistä päivästä toiseen ja tulevaisuus ei millään mittarilla luvannut parempaa.
Pimeimmässä loukossa oleville ihmisille Jeremian piti vakuuttaa: Te tulette vielä iloitsemaan. Sanat olisivat olleet ihmisten rienaamista ja Pyhän Jumalan pilkkaa – elleivät ne olisi tulleet itsensä Jumalan sydämeltä.
Lainaamani lupaus oli osoitettu Israelin kansalle. Mutta siitä näemme jotain Jumalan olemuksesta. Häntä eivät sido inhimilliset olosuhteet tai ennusteet.
Jumala seuranamme valo voi syttyä äkisti pimeimmässä pimeydessä. Vapahtajan kanssa kulkiessamme umpikujat tulevat eteemme vain, jotta saisimme nähdä Jumalan mahdollisuuksiin.
Ja syvinkin suru – se voi kantaa itsessään huomisen riemua.
