”Minä kerroin, mitä teitä olen kulkenut, ja sinä vastasit minulle. Opeta minulle lakisi” (Ps. 119: 26).

Oli mukana suoriakin teitä. Matkaa, jolloin aurinko paistoi, maallinen ja taivaallinen rinta rinnan saaden kasvoni ja sydämeni hehkumaan.

Oli tiukkoja käännöksiä, paikkoja, joissa olisin ajanut rallikuskin villillä vauhdilla metsään, ellet Sinä olisi istunut uskollisesti kartanlukijan paikalla.

Ja sitten oli niitä eksymisiä, oman tahdon teitä, kaatumisia, joista oli parempi olla hiljaa, haavoja, jotka sain nuolla itse.

Riittävästi eksyneenä ja aina tiukemman metsäisen umpikujan puristuksessa en voinut enää muuta, kuin huutaa Sinua. Ja Sinä tulit.

Sinulle uskalsin avata koko elämäni kurvit ja pientareet, Sinulle uskalsin näyttää haavat, jotka eivät koskaan umpeutuneet. Ja Sinä vastasit. Rakkaudella. Sinä itkit ja rakastit. Olit saanut minut kotiin.

Opeta minua! Opeta miten pysyisin jatkossa sinun reiteilläsi! Pidä minusta kiinni niin, etten koskaan enää pääsisi karkuun.