“Sinä, Jumala, olet minun auttajani, sinä avaat minulle tien ahdingosta” (Ps. 4: 2).
Daavid oli lopussa. Viimeisillä voimillaan hän konttasi vaikeuksien labyrintissä vielä yhden seinämän taakse ja huomasi edessä olevan umpikujan. Siitä ei enää omin voimin selvittäisi.
Umpikujasta ei olisi muuta ulospääsyä kuin Jumalan ihme. Seinään täytyisi luoda ovi, joka johtaisi avarampaan tilaan. Daavidille ei jäänyt muuta kuin rukous ja vapiseva usko.
Kuinka monta kertaa olen samassa tilanteessa? Seinät kiertyvät tielleni vaikka kuinka yritän niitä väistellä. Yhä uudestaan huomaan olevani umpikujassa, sekä sisäisen kokemukseni että ulkoisen elämäni kanssa.
Onneksi Jumala katsoo labyrinttejämme ylhäältä käsin. Hänellä on jo reitti valmiina.
Daavid tiesi jo kokemuksesta, että Jumala kyllä reitittäisi tien läpi umpikujankin. Ehkä hän osasi jo istua alas ja odottaa Jumalan aikaa silloinkin, kun sisäiset pedot karjuivat ja aika näytti valuttavan viimeisiä oljenkorsia tiimalasin tiukasta vyötäröstä?
Niin, olen tänään umpikujassa. Ehkä sinäkin olet? Inhimillisesti on tuskaista pysähtyä liian suurten seinämien eteen. Ehkä Jumalan näkökulmasta juuri tänään on hyvä hetki. Ehkä juuri tässä on hyvä paikka huokaista ja antaa Jumalan tehdä se, mitä vain Hän voi?
