“Lähesty minun sieluani ja lunasta se, vapahda minut vihollisteni nähden” (Ps. 69: 19).
Lähesty minua, Jumalani, sillä minä olen hukkumassa haavoihini, joiden kautta ja tähden elämäni liekki valuu tähän polttavaan ja kuivaan maaperään kuin pohjattomaan nieluun.
Lähesty minua, Isäni, sillä en tahtoisi enää kestää tätä jatkuvaa orpouden tunnetta, pelkoa ja todellisen kouristavaa kokemusta siitä, että olen omassa varassani – eli hukassa.
Lähesty minua, Vapahtajani, sillä minä olen vankilassa, enkä enää jaksaisi karata vapauteen, vaikka betoniseinät kaatuisivat ympäriltäni ja minun tarvitsisi vain kävellä kohti toivorikkaampaa kasvualustaa.
Lähesty minua, Pyhä Henki, Sinä, joka asut minussa ja tiedät kaiken, puhalla jäinen ja jatkuvasta paineesta lyttyyn mennyt sieluni jälleen eloon.
Lähesty minua kaikki sata askelta. Kaikki miljoona askelta, lähesty tähden kirkkaudella ja valon nopeudella, sillä ilman Sinua minä en enää jaksa. Aamen.
“Minun armossani on sulle kylliksi, sillä voimani tulee täyteen heikkoudessa” kuuluu Armolaulun teksti. Ymmärrän tämän järjen tasolla: omin voimin ei jaksa, vain Kristuksen voima, Jumalan voima, Pyhä Henki on tarpeeksi. Mutta syvällä ksinäusyydessä ja murheessa kuljen minäkin, olen kulkenut jo vuosikymmeniä. Minä, se joka yrittää ja yrittää omin voimin, ei hellitä. Se laatii tyhjiin raukeavia suunnitelmia ja ylläpitää turhia toiveita. Yksinäisyys ei hellitä, Hän tuntuu olevan kaukana. Olkoon siis rukouksemme yhteinen!