Syntini ovat minut vanginneet

”Syntini ovat minut vanginneet, vieneet silmieni valon, niitä on enemmän kuin hiuksia päässäni, rohkeuteni on kadonnut” (Ps. 40:13).

Eikö näistä sanoista herää tarkalle lukijalle kysymys: ”Miten Daavid uskaltaa kirjoittaa näin avoimesti”? Juuri hänen tinkimätön rehellisyytensä ja jälkipolvia punastuttava avoimuutensa koskettavat syvältä ja antavat lohtua huokuvan tarttumapinnan.

Synnit, joita oli kokonainen armeija, oli hyökännyt Daavidin kimppuun, riisuneet hänet aseista ja raahanneet löyhkäävän vankilan kurjimpaan selliin. Ne olivat varastaneet elämänhalun samoin kuin rohkean luottamuksen tulevaisuuteen. Pahinta oli, että hän oli itse syypää tilanteeseensa.

Syntien painamana ja häpäisemänä Daavid ujelsi kaltereiden lävitse ylös Jumalalleen. ”Herra, ole minulle armollinen, pelasta minut!” oli avuttoman anomus, rukous, joka kuultaisiin vain, jos Jumalan armo olisi kaikkea elämää suurempaa. Ja se oli.

Daavid tiesi kokemuksesta, ettei Jumalan rakkaus päättynyt pettymyksiin, lankeamuksiin, ei mahdottomiin vaikeuksiin eikä umpisolmuun menneisiin ihmissuhteisiin. Jumala oli uskollinen silloinkin, kun Daavidin elämä horjui tai suorastaan kaatui ryminällä alas kuin tukkipuu myrskyn hampaissa.

Ei ole sellaisia vankiloita, ei pimeyksiä, ei epäonnistumisia tai syntejä, joiden syvyyksistä Jumala ei kuulisi rakastamiensa lasten huutoja. ”Sinä pidät minusta huolen” oli Daavidin todistus vankilakierrostensa jälkeen. Sellainen on meidän Jumalamme.

Tekijä: Jaakko Pirttiaho

kouluttaja, Kansan Raamattuseura

Yksi ajatus artikkelista “Syntini ovat minut vanginneet”

  1. Niin hyvä kirjoitus.. Niin totta. Mutta entä syntini seuraukset… Olen ehkä aiheuttanut terävällä, piikikkäälle kielelläni mustimmalla hetkelläni kaikkein läheisimmille ihmisilleni suuria haavoja ja valtavia kyyneleitä. Mitä teen niille? Miten korjaan syntini jäljet? Sinä Jeesus annat minulle anteeksi, mutta korjaathan myös haavat, joita olen muille aiheuttanut? Miten saisin suulleni vartijan oikeaan aikaan? Miten oppisin kertomaan ahdistavista tunteistani läheisilleni niin, ettei tapa, jolla tuntojani ilmaisen, olisi hyökkäävä ja syyttävä, vaan pelkästään: olisittehan lähelläni sen aikaa, että nousen tästä taas tolpilleni. Oppisi pyytämään oikeilla nimillä apua, eikä niin, että avun tarve piiloutuu syyttävien sanojen alle. Niin vain karkoitan läheiset ympäriltäni, vaikka juuri silloin läheisiä vierelleni kaikkein eniten tarvitsisin. Ehkä juuri siksi Jeesus on niin paljon erilaisempi kuin ihminen. Hän näkee sydämeemme ja tietää oikeat motiivit tekojen alla. Syvän Rakkauden kaipuun. Eikä käännä selkäänsä, vaikka minä piiloutuisin peittojen alla itkemään kurjaa olemustani. Mutta kyllähän kaikella synnillä on seurauksensa? Eikö vain? Voin pyytää jälkeenpäin anteeksi kaikilta, joita vastaan olen tietoisesti rikkonut, mutta silti tuntuu niin pieneltä se. Voin vain rukoilla, että Jeesus hoivaa yhtälailla heitä, kuin on hoivannut minua. Ja niinhän se onkin. On niin haurasta tämä ihmisen elämä.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s