Kourallinen tuhkaa ja kultasiipiset kyyhkyset

Ensin olin kuin mahtipontisesti palava leivinuunin elämää uhkuva koivupino. Ajattelin Jeesus, että se oli kutsumukseni: palaa upeasti ja näyttävästi, kärventymättä kuten Danielin ystävät samalla taivaan kauittimien soittaessa Veskun Niin hyvää puuta.

Sitten liekit nuolivat ahnaan kuumasti särötöntä ja uskolla pumputtua uskoani ja aloin kutistua. Vielä silloinkin olin varma, että vaikka minun pitää pienentyä tieltäsi, saan olla silti heikkonakin itsessäni vahva.

Annoit palkeittesi puhkua ja sain toivoa siitä, että tarvitset vain yhdenkin elämäni säröisen palasen, jotta voit tehdä sillä ihmeitä.

Mutta lopulta olin vain arinan alle jäänyt pieni kasa tuhkaa. Otit minut käteesi, koko elämäni ja toiveeni olla jotain mahtui muutamaan grammaan ei mitään. Annoit minun valua sormiesi läpi ja itkin, miten mitään ei ollut jäänyt jäljelle.

Sitten teit jotain, mitä oletin ja silti osasit täysin yllättää – niin kuin aina teet: puhalsit minut pois ja juuri kun olin häviämässä tyhjin kaikkiin ilmansuuntiin, annoit sanasi muuttaa jokaisen surun tuhkahiutaleen kultasiipisiksi kyyhkysiksi.

Tyhjiin palanut elämäni lensi toivon kyyhkyinä toivottomien olkapäille ja kuiskasi heille: ”Sinä olet Minun rakas poikani/ tyttäreni. En ikinä päästä sinusta!”

Ja vaikka olin jo kanssasi jaettuna ei-oleva, tunsin olevani kädelläsi painavampi kuin ikinä. Olin, koska rakastava katseesi teki minuun muodon, ei enää häpeän lapsen ja mitään mittaa täyttämättömän vaan kiinteäksi rakastetun.

Käsittämätön sinä olet. Saat osaksesi niin paljon arvosteluani, kuin tietäisin kaiken Sinua paremmin. Mutta olet käsittämätön ja aivan ihmeellinen.

Viet minut päätökseen vain saadaksesi minut aivan ihanan uuteen ja lapsenmielisyyden minussa heräävään alkuun. Saat minut pois puhallettuna olemaan niin oleva ja Sinulle ihmeellinen, että halkean ylpeydestä Sinua kohtaan.

Käytät minua aivan uusin, ihmisen sanoille kuvaamattomilla tavoilla juuri kun olen ylittänyt kuoleman lopullisen portin; ottanut viimeisen peruuttamattoman askeleen vain jotta näkisin Rakkautesi olevan kuoleman otetta vahvempi.

Voi Rakkaani, Sulhaseni, Luojani, Pelastajani ja Herrani! Mitä enää sanoisin? Anna minun jo vihdoin uskaltaa luottaa ihmeellisiin suunnitelmiisi, vaikka ne tapahtuvat aina ymmärrykseni ulottumattomissa.

Anna minun palvoa sinua silloinkin, kun koko helvetti katsoo elämääni kuin Mister Bean -elokuvaa ja nauraa vahingonilosta.

Ennen kaikkea: puhalla minut pois ja jälleen elämään! Anna tuhkasta nousta toivon kultaiset kyyhkyset, tee ei-mistään muoto, joka imee sinun rakkautesi sisäänsä ja hohtaa sinua talven kylmimpänäkin päivänä!

Tekijä: Jaakko Pirttiaho

kouluttaja, Kansan Raamattuseura

Yksi ajatus artikkelista “Kourallinen tuhkaa ja kultasiipiset kyyhkyset”

  1. Kiitos, Jaakko!

    Kyllä puhutteli suoraan kohti. Etenkin nämä kohdat:

    ”Ajattelin Jeesus, että se oli kutsumukseni: palaa upeasti ja näyttävästi…”

    ”Sitten…aloin kutistua. Vielä silloinkin olin varma, että vaikka minun pitää pienentyä tieltäsi, saan olla silti heikkonakin itsessäni vahva.”

    ”Viet minut päätökseen vain saadaksesi minut aivan ihanan uuteen ja lapsenmielisyyden minussa heräävään alkuun.”

    Vaikka ulkonaisen menestyksen ja omavoimaisuuden vaaroineen luulee ymmärtävänsä, miten houkuttelevaa ja niihin onkaan palata. Ja miten vaikeaa niistä onkaan päästää irti.

    Tittelit, ammattinimikkeet, pyrkimys sopeutua työelämän ihanteisiin, elämän CV-pohjainen suunnittelu (!!!). Jne.. Olen oivaltanut, että niistä voi muodostua lähes kuin elämäntehtävä.
    Vaikka niiden varaan ei voi elämäänsä ripustaa ja vaikka niiden pitäisi olla vain työkaluja, joita meidän tulisi hallita, ei päinvastoin, ne, rengit, helposti saavat elämässämme isännän aseman.

    Vaikka meillä tulisi olla vain yksi isäntä (käsittääkseni tämä on alkukielinen merkityskin??).

    Se mitä olen paljon miettinyt on se, että ne voivat myös korvata ihmisen aidon kutsumuksen.
    Näiden pohdintojen keskellä olen juuri nyt ja sinun tekstisi Jaakko tuli juuri oikeaan aikaan.

    Onneksemme, kuten muistutit: Jumala kasvattaa meitä armollisesti.
    Ilman sitä tietoa tässähän olisi tse kukin vetelässä suossa ilman toivoa… mutta toivoa on!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: