”Me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa, niiden, jotka hän on suunnitelmansa mukaan kutsunut” (Room. 8: 28).
Miten räjähdysherkkä jae tämä onkaan! Miten Jumala voi todella sanoa vaikuttavansa kaiken parhaakseni, kun elämässäni on näin paljon menetystä ja kärsimystä?
Eilen itkeä tirautin pienen kyyneleen puun alle jäämisen 10-vuotispäivän kunniaksi. Vaikeudet eivät loppuneet siihen, vaan kuluneen vuosikymmenen aikana on tapahtunut niin paljon erikoisia ja raskaita asioita, että ne piti viime talvena nitoa elämäkerraksi.
Vaikeinta on pitkittynyt sisäinen kärsimys. Jatkuvat kivut ovat painajaismaisia mutta sisäinen näköalattomuus, toivottomuus, väsymys ja alakulo ovat kuin suo, josta ei pääse millään kuiville. En voi siis sanoa kaiken kääntyneen hyväksi. Itseasiassa ennusteet ovat hyvin huonoja ja on enemmän kuin luultavaa, että esimerkiksi kävelykyky on menetetty etuoikeus seuraavan vuosikymmenen kuluessa.
Jos Jumala vaikuttaa kaiken parhaaksemme, miten Hän voi sallia määrätöntä ja selittämätöntä ahdistusta ja kärsimystä? Eikö Raamattua pidä tässä kohtaa oikaista ja tulkita toisin?
Minä en saa elämäni ahdistaviin asioihin syitä, en ainakaan tavalla, jolla haluaisin. Aika usein olen kivusta kerällä ja itken Jumalaa ottamaan edes jonkun kuorman pois. Haluaisin tietää, että elämä on jatkossa elämisen arvoista, että jonakin aamuna herään toivorikkaana ja nautin jälleen aamukahvista lintujen laulaessa.
Minulle Jumala ei tunnu paljastavan huomista. Riittää kun jaksan aina yhden päivän. Itseasiassa juuri särkyneenä ihmisellä on mahdollisuus pysähtyä ja arvostaa yhden hyvän hetken arvokkuutta. Se voi olla vaikka tekstiviesti tai yllättävä kahvihetki naapurin kanssa.
Vaikuttaako Jumala todella kaiken meidän parhaaksemme? Mielessäni vilisee kaikki ne lukemattomat särkymiset ja menetykset jotka olen itse kokenut ja joita olen nähnyt ystävieni elämässä. En suostu alentamaan Jumalan lupausta. Ehkä juuri se auttaa yli pahimpien hetkien, että tuolla jossain on Jumala, joka rakastaa minua ja joka määrää tähtien paikat ja samalla aivojeni serotoniinitasot. En ymmärrä Häntä mutta haluan luottaa.
En olisi valinnut tällaistä elämää. En mistään hinnasta. En haluaisi olla nelikymppisenä vailla hallinnan lankoja. Mutta ehkä juuri elämän revittyjen sivujen kautta toinen, kirkas ja tuleva elämä pääsee murtautumaan arkeeni. Edes hieman? Ehkä oma neuvottomuuteni ja jopa toivottomuuteni saa minut näkemään elämän haurauden ja antamaan jäljelle jääneet palaset Hänelle, joka osaa saada niistä vastoin järkeä jotain järkevää?
Oletko Jumala siis lupauksesi tasalla? Oletko todella niin suuri, että hallitset meidän menneisyyden, tämän päivän ja koko tulevaisuuden? Oletko minun ja meidän kaikkien tahtojen, motiivien ja valintojen taustalla ja pidät kaikkea koossa? Onko minun elämäni, tällaisena kuin se on, räätälöity juuri minulle?
Kiitos koskettavasta kirjoituksesta! Jumala tuntuu todella välillä käsittämättömältä. Rukoilen sinulle kaikkinaista hyvää kaiken raskaan ja vaikean vastapainoksi.
Voimia sinulle Jaakko taas tähänkin päivään! Tuntuu suorastaan pliisulta laittaa oikeastaan tähän edes tällaista kommenttia, mutta teen sen nyt kuitenkin. Pohdin tänä aamuna meidän asumisasioitamme, joihin olemme odottaneet jotain muutosta. Talomme kaipaisi remonttia. Kirjoitin siitä vihkooni ja tein jutunkin. Juttuni tosin on laimennettu versio siitä, mitä vihkoni sai ottaa vastaan. Minua lohdutti vähän rukouskirjasta löytämäni pari jaetta. Juttu on tässä: https://toisestatodellisuudesta.blogspot.com/2020/08/jotain-pysyvaa-ja-kestavaa-epavarmuuden.html
En tiedä Jaakko luetko enää tätä, mutta kommentoin silti. Olen ollut samoissa tunteissa kuin sinä, kyseenalaistanut Jumalan lupauksia, ja tuhahdellut kun saarnoissa aina puhutaan armosta ja hyvästä Jumalasta, joka ei koskaan petä vaan pitää lupauksensa tai kun sanotaan ettei uskovalle ole luvattu helppoa elämää, päinvastoin.
Olen elämässäni paininut paljon uskon kanssa, Luojan kiitos minulla on aviomies joka raahaa kirkkoon vaikka väkisin, niin en pääse aivan kokonaan eksymään. Uskon, että Jumala pelasti minut itsemurhalta aikanaan kun mieheni raahasi seurakuntaan ”jos saisit edes henkistä helpotusta” -ajatuksella. Olin nimittäin päättänyt jo lähteä täältä omin keinoin. Mutta sitten koin, että en voi tehdä sitä läheisilleni, eikä myöskään Jumalan uusi toivo haitannut laisinkaan.
Mutta kun asiat vaan pysyivät hankalina ja tuntuu olevan niin yksin sairauksien ja kipujen keskellä, kokee olevansa pelkkä taakka muille, niin on hankala pysyä ylistävänä ja kiitollisena. Toisaalta kun katson uskonvaellustamme taakse päin, uskon että ilman sairastumistamme emme olisi ikinä Jumalaa kohdanneetkaan ja tehneet sitä uskon valintaa. Ja vielä pidemmällä tähtäimellä, erittäin raskaita asioita kenties oli kirjattu elämääni joko sallimuksena tai omina valintoinani jolloin en voi syyttää kuin vain itseäni, mutta silti ne kaikki yhdessä ovat tehneet minusta sen kuka olen nyt. Ja ehkä Jumalalla on vielä käyttöä minulle.
Haluan uskoa, että asiat tulevat muuttumaan. Oikeastaan minun on pakko pitää kiinni siitä uskosta, koska muuten ainoa syy elää olisi helvetin pelko ja se ettei halua satuttaa läheisiään. Raamatun lupaukset joihin meillä on oikeus ja Jumalan antamat lupaukset on tarkoitettu tähän elämään, sillä taivaassa ei ole mitään tarpeita. Toivon, että Jumala auttaa kohdallasi ja siunaa sinua. Jos kärsimisen kestämisellä voi valaa vaikka jollekulle toivoa elämään tai saattaa jonkun kohtaamaan Jeesuksen, se lienee sen arvoista?