”Ilahduta meitä yhtä monta päivää kuin olet nöyryyttänyt meitä, yhtä monta vuotta kuin olemme kokeneet pahaa” (Ps. 90:15).
Moosekselta rohkeita rukouksen ilmaisuja! Hän katsoo oman ja kansansa elämää taaksepäin ja tuntee kaikkien vaikeuksien vuosien kuristavan sydäntä. Rohkeat ja intiimiä läheisyyttä tulvivat ovat sanat: Sinä olet nöyryyttänyt meitä. Ei siis kohtalo tai huono onni. Jumala on ollut joka päivä ohjaksissa.
Ilahduta meitä. Mooses vetoaa Jumalaan, jonka Hän tuntee rakastavana ja läheisenä. Hän pyytää, että Jumala antaa ilon nousuvesien tulvia sielun erämaihin.
Ilahduta Sinä meitä! Kata armon juhlapöytä keskelle vihollisten ivaa ja uhkauksia. Ole pimeyttä suurempi!
Syvissä vesissäni olen päässyt opettelemaan kristinuskon sitä ydintä, joka on kantovoimaltaan elämää suurempi. Evankeliumin sanotaan olevan jatkuva hyvä uutinen meille huonoille ihmisille. Evankeliumi on ilosanoma ennen kaikkea Jumalan lapsille.
Kristinuskon ainutlaatuinen tähtäyspiste on aina Jumalassa, joka juoksee ihmistä vastaan. Jumala juoksee aina näännyksiin kuolemaansa saakka tavoittaakseen yhden ihmisen. Rakkauden tähden kristinuskon Jumala on vertavuotava Jumala. Maailmankaikkeuden Luojan käsiin lyötiin suuret rautaiset naulat.
Herra Jeesus Kristus hapuili ristillä Isäänsä. Tapahtui, jotain mitä ei voi tapahtua: Jumala hylkäsi itsensä ja särkyi.
Profeetta Jeremia joutui kutsumuksensa lopulla varsin tukalaan tilanteeseen. Kansansa syntien tähden itkevä Jumalan mies heitettiin upottavaan kaivoon. Vaikka Jeremia yritti kuinka pitää itsensä pinnalla, hän vajosi aina syvemmälle epätoivoon. Hän ei kerta kaikkiaan voinut itse auttaa itseään. Juuri tässä on jälleen yksi Raamatun lukemattomista esimerkeistä siitä, miten Jumala pelastaa ihmisen. Me taistelemme syntiä ja hengellistä kuolemaa vastaan epätoivon rajalle saakka ja vasta vääjäämättömän tappion edessä luovutamme ja suostumme Jumalan nostovoiman kohteeksi.
Profeetta Jeremialle heitettiin pelastusköydet ja ne kiertyivät kainaloiden alta tukeviksi nostovaljaiksi. Niin kuin Jeremian rooli oli vain vastaanottaa pelastus, niin on ihmisen osa kristinuskon Jumalan kanssa aina. Kaikissa muissa uskonnoissa taitaa ihminen etsiä Jumalaa. Kristinuskossa Jumala etsii ihmistä. Ihmiselle järkyttävä uskon todellisuus paljastuu vähitellen yhä syvenevässä heikkouden tunnossa. Jumalasuhteessamme Jumala on aina se, joka on aktiivinen. Ihmisen osa on jopa nöyryyttävä: olla vastaanottaja. Taho, joka pelastetaan yksin armosta. Yksin uskosta. Yksin Kristuksen uhrautuvan rakkauden tähden.
Se on siis jotain, mitä en mitenkään itse voi millään tavoin ansaita.
Golgatan kummulla, Jeesuksen vierellä ristillä roikkui paljon pahaa tehnyt, joka ei pystynyt enää saamaan rikkomuksiaan anteeksi saati hyvittämään tekemiään vääryyksiä.
Hänellä oli kuitenkin nöyryyttä kääntyä Jeesuksen puoleen. Hän uskalsi anoa:” Muista minua, kun tulet valtakuntaasi.” Pyyntö riitti täydelliseen armahdukseen ja ryövärille avautui paratiisi Jeesuksen seurassa.
Rukoilen Sinua Herra, kirkastathan rakkaudessasi mittaamattoman suuren armosi myös minulle ja meille kaikille? Olethan meille yhä sama Vapahtaja kuten olit ristin ryövärille?
Kiitos, että saan pyytää Sinulta uskoa ja luottamusta kaikkiin elämäni vaiheisiin. Kiitos, että autat hyväksymään omat ”pistimet” Paavali tavoin. Olethan luvannut: ” Minun armossani on sinulle kyllin, sillä voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa.”
Vielä mieleeni nousevat Antti Achreniuksen sanoittaman virren sanat:” Se armo on sanomaton, joll´ Jeesus meit` hoitanut on! Kun neuvoillaan lävitse vierahan maan Hän taluttaa uskoviaan, Hän lyöpi ja tukee, Hän riisuu ja pukee, Hän katoaa hetkeksi vaan, Hän tyhjnentää tyhjäks Ja alentaa köyhäks, vaan tyhjälle, köyhälle lahjoittaen suo armonsa rikkauden Hän kasvonsa peittää ja murheeseen heittää, vaan antaa taas virvoituksen.”
”Hän on lähettänyt minut… julistamaan vangituille vapautusta” (Jes. 61:1).
Onko elämäsi kuin yhtä tuskallista kitumista vankilassa, tyrmässä, josta et tiedä muuta kuin homeen tuoksun ja vilisevät rotat?
Miten voisit edes unelmoida vapaudesta, sillä ethän tiedä, missä maanosassa salainen vankilasi sijaitsee? Huudat apua, tänään ja sumentunein silmin, sillä kukaan ei ole tullut. Miten kukaan voisi tulla vapauttamaan sinut paikasta, jota et osaa nimetä?
Jeesuksen Kristuksen ydintehtävänä oli tulla – huomaa tämä! – julistamaan vangituille vapautusta! Jumala ei sano, että Jeesus tulee rikkomaan vankilasi seinät ja poistamaan katon ja ikkunaristikot, vaan Hän ilmoittaa sinulle, että vankilasi on seitinohutta paperia. Hän suunsa miekalla – Sanallaan – tekee sinut vankilaasi suuremmaksi. Voit kävellä ulos vanhasta ja astua Jeesuksen seuraan kohti uutta.
Mutta miten voin kävellä ulos vapauteen, jos en tiedä, missä vankilassa olen ollut? Mistä tiedän, että vankilan haiseva ilma ei ole sitä, mitä minun kuuluisi Jumalan lapsena hengittää, jos en ole koskaan uskaltanut todella katsoa kaltereita ja nähdä vankilaani?
Vankila, josta sinut vapautetaan tänään, sillä on nimi. Kun se nimetään, tiedät, mistä saat astua ulos valoon ja iloon. Siksi Jeesus julistaa vapautta – Hän tuo totuuden ja armon: oman itsensä – ja kertoo sinulle vankeutesi todellisuuden kaikessa kauheudessaan, jotta tietäisit, missä suunnassa sinua odottaa vihreät niityt ja soliseva lähde.
Vankilasi nimi on menneisyys. Tyrmäsi edessä sinua vartioi kaikki ne valtavat Goljatit, joilla on maton alle pyyhittyjen epäonnistumistesi ja vaiennettujen haavojesi nimet.
Ellet tiedä, että menneisyytesi ei ole se elämä, johon sinut on tänään kutsuttu elämään, ellet osaa nimetä kaiken toivon ja elämänilon varastaa ajatuskehää, tunnetta vankilaksi, jossa sinun ei tulisi enää elää, et osaa ottaa askelta paperiseinien läpi.
Sinut julistetaan vapaaksi menneisyydestä. Vankila eli menneisyys pitää kohdata, mutta vapauden kynnykselle ei saa jäädä makaamaan.
Jeesus nimeää jumalallisella totuudellaan vankilasi. Se on kipeää, myöntää olevansa auttamattoman sidottu. Katsoa silmiin kaikkia menneisyyden pelottavia goljatteja. Mutta sinä teet sen enkelien puhaltaessa hopeisiin Vapauden torviin!
Jumala ei ole menneisyyden Jumala. Hän uskaltaa heittää menneen merten syvyyksiin koska Hän on niin kiinnostunut sinusta juuri tässä hetkessä. Hän on kiinnostunut siitä tulevaisuudesta, jossa sinä yhdessä Hänen kanssaan hengität syvään, niin syvään, vapauden ilmaa. Se on verellä ostettu sinulle.
Sinua ei vedetä väkisin ulos menneestä. Sinut julistetaan vapaaksi. Olethan Jumalan rakas kuullut ilosanoman? Kuulethan sen juuri nyt: Sinä olet vapaa kaikesta menneestä huolimatta siitä mitä edelleen tunnet, häpeät, kipuilet ja pelkäät.
Jeesuksen julistuksessa – Sanassa – on valtavin voima. Miten helposti me luisumme vanhoihin vankiloihin ilman voiman omaavaa, meitä muistuttavaa Sanaa!
Älä katso itseesi. Katso mennyttä vain hetken – jotta tietäisit, että sinut on kutsuttu ihanaan, hoitavaan, kaiken elämän mukanaan tuomaan Jeesuksen vapauteen!
”Siunattu olkoon Herra, sillä hän osoitti minulle ihmeellisen armonsa piiritetyssä kaupungissa” (Ps.31:22).
Psalmissa 31 katselen miestä, joka oli jälleen elämänsä kanssa niin solmussa, ettei inhimillistä toivoa ollut lähellä eikä kaukana.
Hän käpertyi itseensä, näki syyllisyytensä ja avuttomuutensa korjata itsensä. Hän oli astia, joka on mennyt auttamattoman rikki.
Hänen sukelluksensa olivat joskus kauhistuttavan syviä ja pitkiä. Tunneihmisen vuoristoradan ääripäästä hän itkee, että jopa koko elämä kului pelkässä murheessa ja rukousta etäisesti muistuttavissa huokaisuissa.
Ahdingot tekivät tästä Raamatun yhdestä kirkkaimmista Jumalan rakastamasta miehestä nöyrän. Tahdon lujuus, kyky selvitä haasteista lahjojensa ja voimansa avulla sekä luottamus elämänhallintaan murenivat vuosi vuodelta.
Hämmästyttävää on Daavidin jopa lapsellinen ja kouristuksenomainen tarttuminen Jumalaan. Hän käyttää ”turvautua” -sanaa yhä uudestaan. Turvautuminen on turvan hakemista. Se on itseään suuremman selän taakse lyyhistymistä. Hakeutumista Syliin, Jumalan tiukkaan otteeseen, jossa saa pudota, hukkua, kuolla ja samalla pysyä pinnalla, pelastua, elää.
Vastakohdat myrskyävät Daavidin raaka-avoimessa tekstissä. Hän koki olevansa piiritetyssä kaupungissa. Siis tuhovoimien saartamana. Muurit heikkenivät päivä päivältä ja puolustus alkoi menettää otettaan.
Äärimmäisessä kivussa Daavid löysi armon, joka oli puhtaasti ihmeellistä. Se oli jotain, mitä Daavid ei ansainnut. Se oli Rakkautta, joka luo rakastettunsa, pelastaa ilman laskelmointia, armahtaa yhtä valtavalla voimalla yhä uudelleen.
Mistä tiedämme tänään omissa piiritetyissä kaupungeissamme, että Jumala ei ole hylännyt meitä? Mistä tiedämme, että Hän yhä edelleen kuulee, välittää ja pelastaa?
Tässä kohtaa Daavid nielaisi. Niin minäkin. Nimittäin kun turvautuu toiseen, on pelastus puhtaasti sen varassa, jota hapuillaan. Se on pelottavaa, koska lopulta koko elämämme on Jumalan katseen varassa. Onko se edelleen kutsuva, rakastava ja apuun juokseva.
On. On. Vielä kerran: on! Siksi voimme aina, kaikissa tilanteissa, pinnalla ja syvyyksissä yhtyä Daavidin holvimaisen jykeviin lopetussanoihin: ”Olkoon sydämenne rohkea ja olkaa lujat”.
”… käänny puoleeni suuren laupeutesi tähden” (Ps. 69:17)
Herra, Sinä tiedät minun vaikeuteni ja kaikki ne haasteet, jotka repivät minun sieluani kappaleiksi.
Sinä tiedät kaikki omat heiveröiset yritykseni pitää itseni pinnalla, ettei upottava lieju imaisisi minua kokonaan.
Sinä tiedät mielettömyyteni ja hulluuteni. Tiedät, miten yhä uudelleen jään laumastasi ja itken loukkaantuneena suurten kivien takana.
Jeesus, olen kadotettu ilman Sinua. Olen eksyksissä ja suunnaton ilman Sinua. Vajoan synteihini ja ylitsepääsemättömiin ongelmiini ilman elämää suurempaa laupeuttasi.
Herra Jeesus Kristus, armahda minua. En sitä ansaitse, mutta vetoan sinun omaan Sanaasi.
Sinä et voi olla hiljaa. Sinä asut pyhyydessäsi ja siellä missä on yksi katkennut ihminen. Sinä et syytä etkä ohjeista kaukaa. Sinä tulet luokseni, Sinä nostat minut harteillesi ja annat pelastuksen.
Minä turvaan Sinuun, Herra. Sinä olet ainoa toivoni. Ohjaa minut upottavasta liejusta lujalle kalliolle. Ole mielettömyyttäni suurempi, vapauta minut suuren uskollisuutesi tähden.
Herra, olen katkennut. Mutta minä turvaan sinun järkkymättömään armoosi. Kaikkivaltias, luo minuun elämää, luo Sinun elämääsi, jotta voisin rakastaa niitä, jotka Sinua kaipaavat.
