Älä iloitse toisen lankeamisesta

”Mutta kun minun kävi huonosti, he kerääntyivät ympärilleni ilkkumaan, minun ympärilleni, nuo kelvottomat. He pilkkasivat minua lakkaamatta, enkä tiedä miksi. Kun horjuin, he ivasivat minua, irvistelivät minulle päin kasvoja.” (Ps. 35: 15,16)

Kirjoitan samasta asiasta uudelleen, mutta se polttaa sydäntäni. Kristus kutsui meitä rakastamaan toisiamme, se oli Hänen käskynsä omilleen (Joh. 15:12). Rakkautta ei ole se, että me koemme mielihyvää, kun toinen lankeaa tai kärsii. Rakkautta ei ole se, että ilkumme keskustelupalstoilla näkyvästi langenneille Jumalan miehille ja -naisille.

En tästäkään asiasta pysty kirjoittamaan yläpuolelta. Muistan erään kerran, kun luin iltalehden lööpin, jossa nostettiin esiin tunnetun kristityn lankeaminen. Samassa sisimmässäni nousi merkillinen ”ilo” ja aloin halveksia tuota ihmistä. Ehkä se ilo nousi siitä, että itse koin juuri sillä hetkellä olevani häntä parempi. Mikä harha.

Sielunvihollisemme haluaa painaa alas ne, joita Jumala käyttää työssään. Mitä näkyvämmin joku on hengellisessä työssä, sitä voimakkaampaa on uskoakseni hengellinen vastustus. Meitä on kutsuttu tukemaan tällaisia ihmisiä ja rukoilemaan heidän puolestaan. Jos he kaatuvat, sen tulisi sattua meihin ihan samoin kuin me itse kaatuisimme. Ovathan he meidän hengellisiä veljiä ja sisariamme. Meidän tulisi osoittaa heille armollisuutta ja rakkautta. Ja sitoa heidän haavojaan. Entä totuus? Kyllä tällaiset ihmiset yleensä tietävät langenneensa ja tehneensä syntiä. Heidät nostetaan kepin nokkaan, heitä kivitetään ja syytetään, heitä ivataan ja heille nauretaan. Heidän häpeänsä on suunnaton. He eivät tarvitse enempää kuulla ”totuutta”. He tarvitsevat meidän laupeuttamme.

Halveksivien ja ivaavien synti on yhtä raskas kuin sen, joka lankeaa näkyvästi. Toistan vielä tämän. Ne kristityt, jotka lyövät keskustelupalstoilla tai muuten juoruilevat langenneista ihmisistä, heidän syntinsä on Pyhän Jumalan edessä hyvin raskaat. He ovat epäonnistuneet rakastamisessa ja toimivat lihallisuutensa mukaan. Ehkä meidän on hyvä jokainen miettiä hetki tätä asiaa? Miten minä kohtaan epäonnistunutta kristittyä? Ja kun lihallisesti tuomitsemme toisiamme, kaatuminen häämöttää jo itsemmekin edessä.

alailoitsetoisten_SAM_1609.JPG

Pyhitys: vanha ihminen ristillä (osa 3)

”Tiedämmehän, että vanha minämme on yhdessä Hänen kanssaan ristiinnaulittu, jotta tämä syntinen ruumis menettäisi valtansa, emmekä enää olisi synnin orjia.” (Room. 6:6)

Yritän nyt opettaa tästä vaikeasta ja monesti väärinymmärretystä Raamatun luvusta. Se on tärkeä luku ymmärtääksemme Jumalan pyhittävää työtä elämässämme. Ennen kuin aloitan, teen tärkeän havainnon: meidän hengellinen kasvumme on sen ”omistamista”, mitä Kristuksemme on meille jo hankkinut. Emme siis poistu evankeliumin pohjaltamme. Pyhitys tapahtuu levosta käsin ja siinä Jumala on aktiivinen. Pyhitys ei ole vain hyvien kristittyjen etuoikeus, vaan kaikilla on Kristukseen ja siis pyhitykseen sama kutsu ja lupa.

Raamatun opetuksen mukaan me olemme jo kuolleet synnille – palaan tähän hetken päästä tarkemmin. Paavali täsmentää sanomalla, että meidän vanha ihmisemme on Kristuksen kanssa ristiinnaulittu, se on siis kuollut. Se on myös jakeiden 3-4 mukaisesti jäänyt kasteen hautaan. Tässä pitää nyt olla tarkkana, ettei mennä harhaan suuntaan tai toiseen. Tämä ei tarkoita sitä, ettei kristityssä enää olisi tätä Jumalaa vastaan kapinoivaa ”osaa”, vaan että sen ylivalta on murrettu. Aikaisemmin ihminen eli tämän vanhan ihmisen vallassa. Uudestisynnyttyään Pyhä Henki uudisti ihmisen hengen ja niin kristitystä tuli ”uusi luomus”. Kristityssä alkaa vanhan ja uuden luonnon välinen taistelu ja siksi me emme monesti tee sitä mitä tahtoisimme. Tämän tähden koemme tuskallisia epäonnistumisia ja siksi synti houkuttaa.

Monet kristityt ovat erilaisilla yrityksillään yrittäneet tukahduttaa tätä vanhaa ihmistään. Sen voittamiseen on kuitenkin vain yksi keino: Kristuksen risti. Paavali opettaa, että Jumala on hoitanut ongelman jo yli 2000 vuotta sitten ristillä Jeesuksen kanssa. Siellä ristillä vanha ihmisemme sai ratkaisevan kuoliniskun. Miten se voisi arjessamme myös pysyä enemmän ”kuolleena”. Avain on tässä: Meidän tulee olla tästä asiasta yhtä mieltä Jumalan kanssa. Tarkoitan seuraavaa: Me saamme syntimme anteeksi uskomalla Jeesuksen sovitustyöhön. Se on sokeaa uskoa siinä mielessä, että emme näe syntien poistuvan meistä, vaan uskomme sen, mitä Jumala Raamatussa lupaa:  Hän lupaa vanhurskauttaa jokaisen, joka uskoo Jeesukseen. Samoin Jumala pyytää meitä luottamaan Häneen pyhityksenkin suhteen. Paavali kehottaa meitä jakeessa 11 luottamaan tähän Jumalan työhön, siis ristiin: ”Ajatelkaa tekin itsestänne samoin”. Siellä vanha ihmisemme on kuollut ja siellä se saa pysyäkin.

Sitten siihen syntiin. Jakeessa 2 Paavali mainitsee, että olemme kuolleet pois synnistä. Monet ovat ymmärtäneet sen niin, että synti olisi kuollut meissä. Mutta eihän se pidä yhtään paikkaansa! Kun katsomme itseämme, huomaamme välittömästi, ettei synti ole kuollut. Me olemme sen sijaan kuolleet synnille eli sen vaatimukselle totella sen houkutuksia. Alkuperäiset lukijat ymmärsivät Paavalin rinnastavan synnin kuin isäntään, jolla on orjia talossaan (”Se, joka on kuollut, on päässyt vapaaksi synnin vallasta” Room. 6:7). Isäntä hallitsee orjaansa ja orjan tulee totella isäntänsä kaikkia käskyjä. Mutta nyt me olemme Kristuksen kanssa kuolleet ja päässeet eroon vanhasta isännästämme. Meistä ei tule synnittömiä, mutta synti ei saa enää pitää ”ylivaltaa” meihin, koska isäntämme on vaihtunut. Uusi isäntämme on Herra Jeesus Kristus.

Paavali kysyy jakeessa kaksi, kuinka synnille kuolleina voisimme enää elää siinä? Hän tarkoittaa, että kristitty ei voi enää elää hyvässä sopusoinnussa synnin kanssa. Koska Jumalan Henki asuu hänessä, synti on kristitylle jotain, joka sattuu ja ahdistaa. Vaikka kristitty näkee syntiä itsessään ja lankeileekin, hän kokee siitä kipua ja haluaa päästä synneistään eroon. Sananlaskuissa sanotaan, että vanhurskas lankeaa seitsemästi mutta nousee aina ylös (Sananl. 24:16). Sitä tarkoittaa tämä Paavalin ilmaus.

Lopuksi palaan vielä alkuun, eli jakeeseen kuusi. Se alkaa sanalla ”tiedämme”, mikä tarkoittaa tarkemmin tuntemista tai tunnustautumista. Kyseessä on Herran Jeesuksen, ei vain tietäminen, vaan sydämen tunteminen. Kun tämä tunteminen lisääntyy uskomme kasvaessa, pyhityksemme etenee. Mitä enemmän tunnen Vapahtajaani, Hänen loputonta armoaan ja rakkauttaan sekä Hänen työtään minun puolestani, sitä enemmän Hänen elämänsä saa näkyä minussa. Sitähän pyhitys on. Vaikka olen kirjoittanut nyt vaikean tekstin, niin pyhitys on lopulta varsin yksinkertainen asia: se on Jeesukseen luottamista ja Hänen armossaan pysymistä. Se taitaa toteutua parhaiten heikoissa ja huonoissa kristityissä – he tarvitsevat Jeesusta eniten.

pyhitys_vanhaihminen_osa3_MG_5376

Lohduttakaa, lohduttakaa

”Lohduttakaa, lohduttakaa minun kansaani, sanoo teidän Jumalanne” (Jes. 40:1).

Jumala käyttää sekä lakia että evankeliumia toimiessaan meidän ihmisten elämässä. Lain kehotuksia ja käskyjä tarvitsemme aina silloin kun olemme paatumassa syntiemme kanssa ja alamme hyväksyä niitä elämäämme. Me tarvitsemme silloin sanomaa Jumalan pyhyydestä havahtuaksemme ja nähdäksemme tuhoon vievän tilamme. Samoin Jumala tahtoo keikuttaa venettämme, kun me kuvittelemme olevamme toisten yläpuolella. Kovilla puheilla ja saarnoilla on siis paikkansa, mutta on taitoa kohdistaa se oikein.

Sen sijaan särkyneille, väärien valintojensa tähden kärsiville, syntiensä kanssa taisteleville ja riippuvuuksien alle joutuneille Jumalalla on toinen sanoma. Se on lohdutuksen sanoma. Jumala haluaa välittää sitä juuri sinne missä epätoivo ja epäonnistuminen ovat syvintä. Lyötyjä Jumala ei lyö enempää vaan Hän haluaa osoittaa heille armoaan ja rakkauttaan.

Paradoksaalista kyllä, meidän ihmisten käsitys näistä kahdesta Jumalan toimintamallista poikkeavat monesti siitä mitä Jumala tahtoisi. Me helposti julistaisimme lohdutusta vahvoille ja onnistuneille kun taas tuomiota heikoille ja syntisille. Tämänköhän takia lohdutuksen tarpeessa olevat ovat seurakuntien ulkopuolella?

Kohdistan lopuksi seuraavat sanat niille, jotka kokevat syvää epäonnistumista elämässään: Jumala tahtoo lohduttaa sinua. Voit väittää vastaan, etten tiedä syntiesi määrää tai lankeemuksesi syvyyksiä. En voikaan tietää mutta juuri sinne syvälle epätoivoosi Jumala haluaa tuoda lohduksensa kautta toivon. Hän tahtoo armahtaa sinua, hoitaa sinua ja parantaa sinua. Saat lysähtää sellaisenasi Hänen käsivarsilleen.

SAMSUNG CSC

Pyhitys osa 2: väärä malli

”Synti ei enää ole teidän herranne, sillä te ette ole lain vaan armon alaisia.” (Room. 6:14)

Roomalaiskirjeen viidennen luvun lopussa Paavali kysyy, saammeko tehdä syntiä mielin määrin, kerran armo riittää kuitenkin? Kysymys on hyvä ja aiheellinen, koska Paavali todella julisti koko evankeliumin rikkautta niin tinkimättömästi, että hänen vastustajansa pääsivät kääntelemään hänen sanojaan ja tekemään väitteen, että Paavalin opettama armo veisi synnin suosimiseen ja hengelliseen laiskuuteen.

Pyhitysoppinsa Paavali muotoilee Roomalaiskirjeen lukuihin 6, 7 ja 8. Itse asiassa luvuissa kuusi ja kahdeksan Paavali opettaa sitä, miten pyhitytään ja sen avaamiseksi luvussa seitsemän hän opettaa, miten ei pyhitytä. Tänään keskitytään tuohon lukuun seitsemän. Toivottavasti en tee luvulle liikaa välivaltaa tiivistämällä sitä rajusti.

Roomalaiskirjeen 7. luvun jakeissa 14-25 näemme kristityn, joka yrittää pyhittää itse itseään. Hän on uudestisyntynyt ihminen ja ajattelee tähän tapaan: ”Kerran Jumala on antanut Raamatussa olevat käskyt ja kiellot, niin tottakai minä pystyn niitä nyt kristittynä toteuttamaan.” Niin hän alkaa toiveikkain mielin elää Raamatun ohjeiden mukaan, mutta pian hämmästyksekseen huomaa, että hänessä itsessään on jotain, mikä vastustaa Jumalan tahdon tekemistä (esim. 7: 21-23). Sentähden hän alkaa kilvoitella yhä kovemmin ja samalla hänessä syntynyt kapinakin vahvistuu. Lopulta tällainen vilpitön kristitty masentuu huomatessaan, että yrityksistään huolimatta hän ei ollut onnistunut luopumaan synneistään tai tekemään hyvää. Hänen tilanteensa on saattanut jopa tulla alkua pahemmaksi.

Paavali kuvaa tässä jaeosiossa siis sitä, miten kristitty ei pyhity. Alussa lainaamassani kuudennen luvun jakeessa hän on sanonut, että synti ei voi enää hallita meitä, koska emme ole lain vaan armon alaisia. Tämä salaisuus on syvä. Nyt seitsemännessä luvussa kristitty on kuitenkin ottanut lain avukseen pyhitystaisteluun ja siitä ovat syntyneet hänen ongelmansa. Miten on mahdollista, että Jumalan hyvä laki estäisi pyhitystä? Siten, että se on väärässä käytössä. Laki näyttää meille synnin, mutta ei anna voimaa pyhittyä. Laki kyllä kertoo, miten meidän tulee elää, mutta ohjeiden, käskyjen ja kieltojen lisäksi ei auta asian toteutuksessa. Itseasiassa – huomaa tämä tarkasti – laki herättää meidän vanhaa luontoamme eli lihaamme ja sentähden myös erilaisia himoja (esim. 7:5). Se vilpitön kristitty, joka yrittää kukistaa syntejään ja tulla paremmaksi ottamalla lain avukseen, joutuu epätoivoiseen kierteeseen, jossa lopputuloksena on uupuminen ja luovuttaminen.

Selvennän vielä, että laki on kaikkea sitä ihmisen tekemistä ja toimintaa, jolla hän yrittää toteuttaa Jumalan Sanaa siinä mielessä, että hän saavuttaisi Häneltä jotain. Taistelussa syntiä vastaan me näemme Raamatusta, mitä Jumala haluaa ja on suuri houkutus ajatella, että minä itsessäni voin myös toteuttaa sen – joko oman tahtoni tai Jumalan armon auttamana. Paavalin mukaan tämä ”pyhitystie” vie seitsemännen luvun lopun tuskaisaan huutoon: ”Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?” (Room. 7: 24).

Olemme käsitelleet nyt hyvin tiivistetysti vaikeaa asiaa ja ehkä pieni yhteenveto ja selvennys on paikallaan? Kristitty, joka yrittää lain avulla pyhittää itse itseään, unohtaa Kristuksen. Kun luvuissa kuusi ja kahdeksan Jeesus on koko ajan keskiössä, luvussa seitsemän Hän on jäänyt jonnekin taka-alalle. Sen sijaan esillä on jatkuvasti ”minä”. Niin pitkään kun me yritämme elää kristillistä elämää itsemme varassa, olemme tuomitut epäonnistumaan. Se on yksi syy, miksi Paavali kirjoitti pyhitysopetuksensa väliin tuon luvun seitsemän. Hän halusi kristittyjen välttävän sen ansan. Houkutus omavaraiseen uskoon ja pyhitykseen on suuri, koska silloin me saisimme asiasta kunnian. Ja meidän vanha luontomme saisi kukoistaa. Sehän ei tule näkyviin vain karkeina synteinä vaan pystyy muotoutumaan sujuvasti uskonnolliseen muottiin.

Todellisessa pyhityksessa me olemme aivan todellisesti ja täysin riippuvaisia Jeesuksesta. Kaikki hengellinen kasvumme on Jeesuksen ja Hänen ristintyönsä ymmärtämistä ja siihen syventymistä. Siitähän Jeesus itse opettaa helposti ohittamassa Viinipuu-vertauksessa. Tästä jatkamme ensi kerralla.

pyhityksenvaaramalli_osa2_IMG_2277.jpg

Mitä on kristillinen pyhitys? (osa 1)

Uskonelämäni ensimmäiset 15 vuotta uskostani taistelin todella pyhityksen parissa. Laitoin koko tahdonvoimani peliin, jotta tulisin kristittynä paremmaksi. Ajattelin, että kun saan muutettua itseäni Jumalan armon avulla toisenlaiseksi, Jumala voi siunata minua enemmän ja pääsen lähemmäs Häntä kuin palkintona.

Toisin kävi. Lopulta jouduin toteamaan, että helpompaa on kivestä puristaa vettä, kuin saada itsestäni muutosta Jumalan tahdon suuntaan. Hetkellisiä tahdonpäätöksiä kyllä voi tehdä ja niissä onnistua, mutta vain huomatakseen, että samat ongelmat ovat jo oven takana kolkuttamassa. Palaan tähän ongelman asetteluun seuraavassa tekstissäni tarkemmin.

Sidoin pyhityksen pelastukseen ja se harha oli viedä koko uskoni. Koin hyvin kipeällä tavalla epäonnistuneeni tulla paremmaksi ja siksi ajattelin, etten voi kelvata Jumalalle. Olin jotenkin valuvikainen, huonompi kuin toiset.

En ole koskaan kuitenkaan hylännyt pyhitystä tärkeänä kristillisenä totuutena. Olen alkanut mielestäni vain ymmärtämään sitä enemmän Raamatun pohjalta. Sen todellista olemusta sekä tietä siihen. Todellinen pyhitys käynnistyy mielestäsi siitä ymmärryksestä, ettei kristitty saa sitä itse aikaan. Ei edes Jumalan auttamana. Ainoastaan Herra Jeesus Kristus pystyy pyhittämään meitä henkensä kautta. Hän on meidän pyhityksemme (1. Kor. 1:30). Tähän palaan viimeisessä sarjan tekstissäni, eli osassa neljä.

Jotta ihminen voisi pyhittyä, hänen tulee ensin sydämellään ymmärtää, mitä evankeliumi tarkoittaa. Hänen tulee sisäistää, miten valtavan suuri Jeesuksen pelastustyö hänen kohdallaan on ja mitä se tarkoittaa. Pelastuksessa nimittäin Jumala antaa meille kaikki syntimme anteeksi ja tekee meistä täysin vanhurskaita. Hän ei näe meidän syntejämme enää Jeesuksen tähden. Siispä pyhitys ei vaikuta pelastukseen. Tämän lauseen voi nyt ymmärtää väärin. Pyhitys ei ole pelastuksen ehto mutta Jeesuksen pelastama ihminen pyhittyy. On syytä tarkoin erottaa syy ja seuraus.

Pyhitys ei ole epätoivoista Jumalan hyväksynnän hakemista, sillä Jumala on jo siirtänyt Jeesukseen uskovan omaan perheväkeensä ja kohtelee tätä rakkaana lapsenaan. Tämä koskee myös niitä, jotka taistelevat eri riippuvuuksien kanssa tai jotka kokevat lankeilevansa yhtä mittaa. Hekin ovat uskonsa tähden varmalla pelastuksen perustalla. Usko Jeesukseen syntien sovittajana pelastaa. Muuta pelastustietä ei ole, ellei sitten pysy noudattamaan koko lakia ja kaiken aikaa.

Pyhitys on oppimista Jumalan perheväen tavoille. Raamattu ei opeta sellaista vaihtoehtoa, että armo jättäisi ihmisen täysin ennalleen, vaan että se on voimana uudistaa ihminen sisältä käsin (Tiit. 2:12). Apostolit kehottavat kirjeissään seurakuntia pyhitykseen mutta huomaa tämä: kilvoittelu tapahtuu siltä varmalta armon perustalta, joka jokaisella uskovalla on ja pysyy. Pyhityskilvoittelussa vanhoja syntitottumuksia hiljalleen siivotaan pois ja Hengen hedelmät alkavat näkyä entistä selvemmin. Mutta älä harhaudu tässä: pyhitys ei ole itsensä parantelua, vaan se suuntautuu aina toisiin ihmisiin. Sekin on hyvä mainita, että tämä prosessi jää parhaimmillaankin kovin kesken. Uskonvanhurskauden (pelastuksen) ja uuden elämän (pyhityksen) välillä on Raamatussa kuitenkin jännite, jota ei saa purkaa pois.

Pyhittyvä ihminen näkee itsensä aina syntisempänä, mutta toiset nauttivat hänessä esiin tulevasta Kristuksesta. Miten tämä on mahdollista? Mitä lähempänä ihminen on Kristusta, sitä selkeämmin Hän näkee Pyhyyden valossa omat puutteensa ja syntinsä. Ja mitä enemmän ihminen näkee oman syntisyytensä, sitä enemmän Hän kaipaa Jeesusta koko elämänsä Herraksi. Silloin Jeesus pääsee hänessä yhä enemmän esiin. Tässä toteutuu Martti Lutherin sanat pyhityksen olemuksesta: se on syvenevää synnin ja armon tuntoa. Näitä sanoja on hyvä mietiskellä sillä niissä piilee syvä raamatullinen viisaus.

Seuraavassa tekstissä käsittelen sitä Paavalin opetusta, miten pyhitys ei tapahdu. Kannattaa lukea!

mitaonkristillinenpyhitys_osa1_DSC02076