Tekijä: Jaakko Pirttiaho

Pysy rakkaudessa, pysy valossa

Published on by Jaakko Pirttiaho3 Comments

”Pysykää Jumalan rakkaudessa” (Juud. 1: 21).

Saatanan päämäärä kaikissa toimissaan meitä vastaan on katkaista rakkaus, joka lakkaamatta paistaa sydämiimme pilvettömän taivaan tavoin.

Se osoittaa syntejämme, olosuhteita, joissa on Jumalan hylkäämisen kalvava sivumaku, itsekkyyttämme, joka näkee vain oman navan ja kylmenneen rakkautemme.

Kysymys, joka on kuin tappava nuoli, on jännitettynä varallamme ja se vapautetaan viuhuvaan lentoonsa juuri silloin, kuin Siperian karhu on painamassa selkäämme tatamiin: ”Oletko varma, että Jumala rakastaa sinua?”

Jumalan rakkaudessa pysyminen on suostumista olla menemättä piiloon. Rakkauden valossa saamme antaa Isällemme syntimme, kapinoivan sydämemme, yli-inhimilliset koettelemuksemme, uupuneen sisimpämme ja kaikki raa´at miksi -kysymyksemme.

Ja kun joka tapauksessa syyllisyys ja häpeä työntävät meitä varjoon, sieltä on mitä suorin tie takaisin Rakkauden lempeään syleilyyn. Sana joka tavoittaa eksyneen; jumalallinen, lempeä sana, joka sisältää sisäänpääsykoodin; sana, joka avaa sielun kuin kevyt sisäänhengitys pallean: Olet rakastettu.

Sinun paikkasi on valossa. Sinun paikkasi on olla Kaikkivaltiaan, koko kosmoksen luojan rakkauden viimeinen valuma-allas.

Luota Herraan!

Published on by Jaakko Pirttiaho2 Comments

”Minä uskon, että saan yhä kokea Herran hyvyyttä elävien maassa. Luota Herraan! Ole luja, pysy rohkeana. Luota Herraan!” (Ps. 27: 13,14).

Silloin, kun maa yllättäen pettää alta ja elämä on kuin sarja putoamisia, joissa jokaisen pohjan alta paljastuu uusi kuilu; kun saavutetut vastaukset vedetään punakynällä yli kuin yläasteen uskonnonkokeen arvailut ja tilalle tulvii kysymyksiä, joita ei koskaan olettanut joutuvansa kysymään; kun seesteiseen sinikeltaiseen taivaaseen revitään aukko, joka imee sisäänsä kaiken jo rakennetun, silloin on aika luottaa.

”Minä uskon” voi olla kuin kivusta koukkuun mennyt käsi, joka suoristuu vielä kerran tavoittaakseen jotain, mitä silmät eivät näe; kaksi sanaa voivat olla kuin pieni puinen kehto, johon hämmentynyt ihminen asettaa oman sielunsa, peittelee sen punaisella villapeitteellä ja tyynnyttää sitä kuin pientä itkevää lasta.

Kun kaikki muu on epäselvää ja seuraavaa askelta kannattelee vain kylmä viima, silloin on aika luottaa. Silloin on aika koota kaikki luottamusvarat eri pankkitileiltä ja patjojen väleistä ja sijoittaa ne yhteen kohteeseen, paikkaan, johon tehdään yleensä talletukset vasta viimeisimmässä hädässä: Herraan Jeesukseen Kristukseen.

Jääräpäinen lammas ja lempeä Paimen

Published on by Jaakko Pirttiaho1 Comment

”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu” (Ps. 23: 1).

Luulisi jo kaikkien näiden vuosien jälkeen, että osaisin kulkea kuuliaisesti johtamiasi tuttuja ja turvallisia polkuja pitkin; että kykenisin pitämään puoliani raatelevia petoeläimiä vastaan; että ymmärtäisin hakea katseellani Sinua ja mitoittaa kulkuni Sinun tahtiisi.

Mutta ei, olen edelleen se sama jääräpäinen, vastaanhangoitteleva ja kaikkiin mahdollisiin esteisiin kompuroiva lampaasi. Jään toisista jälkeen, olen yhä uudelleen yksinäinen, pelokas ja avuton ja tarvitsen paimenta, joka jaksaa rakastaa minua yli kapinoivan olemukseni.

Tuhat kertaa olet keskeyttänyt laumasi johtamisen ja palannut hakemaan minua. Joka kerta olet katsonut minua tavalla, jolla vain Sinä voit katsoa rakastettuasi. Mitä kestävyyttä oletkaan kokenut tähteni ja silti katseestasi loistaa se kipinä, joka on unohtanut kaiken vaivan ja kivun.

Minä olen jääräpäinen lammas. Jos sinä olisit työläinen muiden joukossa, en ikinä pääsisi vihreille niityille ja sielua virvoittaville joenuomille. Sinä olet rakkaus paimenen vaatteissa, minun Paimeneni.

Mutta minä en lannistu

Published on by Jaakko Pirttiaho1 Comment

”Sen tähden me emme lannistu” (2. Kor. 4: 16).

Toisessa Korinttilaiskirjeessä Paavali repii sielunsa auki. Hän kuvaa elämäänsä kuoleman tanssiparina, kirjoittaa olevansa kaikella tavalla ahdistunut, vaikeuksien edessä suorastaan neuvoton ja perin pohjin kanveesiin isketty.

”Meissä siis tekee työtään kuolema” olivat sanat, jotka eivät jättäneet arvailujen varaa. Kaukana oli kiiltokuvausko, ihmisen vahvuus ja oppilauselmat aina korkeammalle kohoavaan menestykseen.

Paavalin kuvatessa elämänsä kipuja hän lisäsi tärkeät sanat: ”Mutta minä en suostu lannistumaan.” Kuvatessa vaikeuksia hän katseli elämää näkyvän maailman kautta. Mutta hänelle oli yhtälailla totta näkymätön maailma, jossa Isän rakkaus, Jeesuksen elämä, Pyhän Hengen lohdutus ja tuleva elämä taivaassa olivat aarteita, joita tämän ajan katalat sarjatulet eivätkä viuhuvat täsmäpommit kyenneet varastamaan.

Sinäkin saat Paavalin lailla luetella omat syleilysi kuoleman kanssa. Muista kirjoittaa alle isoilla kirjaimilla: ”MUTTA MINÄ EN LANNISTU!” Kun kuolema kaikissa muodoissaan on vain Jumalan hyvien päämäärien palvelija, sinulla ei ole yhtään vihollista, joka voisi estää matkasi kohti kirkkautta. Saat kulkea tänäänkin Jumalan hymyilevien kasvojen valokeilassa.

Syntini ovat minut vanginneet

Published on by Jaakko Pirttiaho1 Comment

”Syntini ovat minut vanginneet, vieneet silmieni valon, niitä on enemmän kuin hiuksia päässäni, rohkeuteni on kadonnut” (Ps. 40:13).

Eikö näistä sanoista herää tarkalle lukijalle kysymys: ”Miten Daavid uskaltaa kirjoittaa näin avoimesti”? Juuri hänen tinkimätön rehellisyytensä ja jälkipolvia punastuttava avoimuutensa koskettavat syvältä ja antavat lohtua huokuvan tarttumapinnan.

Synnit, joita oli kokonainen armeija, oli hyökännyt Daavidin kimppuun, riisuneet hänet aseista ja raahanneet löyhkäävän vankilan kurjimpaan selliin. Ne olivat varastaneet elämänhalun samoin kuin rohkean luottamuksen tulevaisuuteen. Pahinta oli, että hän oli itse syypää tilanteeseensa.

Syntien painamana ja häpäisemänä Daavid ujelsi kaltereiden lävitse ylös Jumalalleen. ”Herra, ole minulle armollinen, pelasta minut!” oli avuttoman anomus, rukous, joka kuultaisiin vain, jos Jumalan armo olisi kaikkea elämää suurempaa. Ja se oli.

Daavid tiesi kokemuksesta, ettei Jumalan rakkaus päättynyt pettymyksiin, lankeamuksiin, ei mahdottomiin vaikeuksiin eikä umpisolmuun menneisiin ihmissuhteisiin. Jumala oli uskollinen silloinkin, kun Daavidin elämä horjui tai suorastaan kaatui ryminällä alas kuin tukkipuu myrskyn hampaissa.

Ei ole sellaisia vankiloita, ei pimeyksiä, ei epäonnistumisia tai syntejä, joiden syvyyksistä Jumala ei kuulisi rakastamiensa lasten huutoja. ”Sinä pidät minusta huolen” oli Daavidin todistus vankilakierrostensa jälkeen. Sellainen on meidän Jumalamme.