”… niin, Minä tiedän heidän tuskansa” (2. Moos. 3:7)

Mooseksen 40 vuoden mittainen korkeakoulu oli päättymässä. Jo syntymästään Egyptin johtajistoon valmisteltu mies oli viimeiset vuosikymmenet asunut muukalaisena pienen kansan parissa. Kunnia ja loisto olivat nöyryyttävästi vaihtuneet lammaskatraan vahtimiseen.

Sitä oppia, mitä Mooses ei voinut saavuttaa ihmisten luomissa oppikouluissa, oppi Hän kantapään kautta Jumalan pitkän ja hitaan tenttimisen kautta. ”Minä pystyn” vaihtui hiusten harmaantumisen kautta ”Sinä pystyt” -uskontunnustukseksi.

Jatkossa Mooses saisi kommunikoida Jumalan kanssa tavalla, joka hakee vertaistaan Raamatun lehdillä. Mutta Jumalan ensimmäinen ilmestyminen on huomionarvoinen ja siitä huokuu mitä alimmaksi laskeutuvin lämpö ja huolenpito.

Mooses tunsi Jumalan sen verran, mitä oli Hänestä omalta kansaltaan kuullut. Jumala oli ollut hiljaa kaikki 80 vuotta ennen palavaa pensasta. Siinä on jo itsestään pysähtymisen paikka.

Mitä Jumala halusi Mooseksen ymmärtävän ensimmäisenä? Vastaus ilmenee sanoista, joiden sekaan saa muistijäljiksi vuodattaa muutama kyynel.

”… niin, Minä tiedän heidän tuskansa.” Mooses saa ensimmäisestä kohtaamisesta alkaen opetella tuntemaan Jumalaa, joka ei vain ole Kaikkinäkevä ja -voipa, vaan joka on ennen kaikkea täynnä myötätuntoa.

Kun Jumala alkaa opettamaan Moosesta omasta olemuksestaan, punainen lanka kulkee alusta saakka Hänen sydämensykkeiden tahtiin.

Sama Jumala alleviivaa tänään jumalallista olemustaan jokaiselle sielulle, joka huutaa elämän tuottamaa kipua. Ei, Jumala ei ole välinpitämätön, ei silloinkaan, kun Hän tuntuu vaikenevan ja olevan etäällä.

Hänen rakkautensa voittaa kaikki ehdot ja esteet. Mistä voin olla siitä varma? Verinen risti on todistusaineistona vertaansa vailla.

Sinun huutosi, oli se äänekästä tai tukahdutettua, saa taivaan aaltopituudet värähtelemään. Sinä et koskaan ole yksin.

Myötätuntoinen Jumala on lähempänä kuin uskot.