“Tule, seuraa minua”, Hän sanoo minulle. “Minne, Herra”, kysyn. “Tule jakamaan kärsimykseni. Tule ja seuraa minua ahdistuksiin ja sielua miekan tavoin viiltäviin kokemuksiin.” Minä seuraan, kun Hän puhuu minulle niin hellästi.
“Tule ja seuraa Minua”, Hän jatkaa. “Minne, Herra”, kysyn jälleen. “Tule kohtaamaan niitä ihmisiä, joita olet satuttanut. Tule katsomaan, mitä kovat sanasi ja itsekäs tahtosi on saanut aikaan. Tule myös antamaan anteeksi niille, jotka ovat satuttaneet sinua.” Pelottaa. Vastaan: “En tahtoisi, en minä pysty.” Hän katsoo lempeästi, ottaa kädestä tiukemmin kiinni ja tiedän, minne olemme menossa.
“Tule ja seuraa Minua”. Seuraan ja yhtä-äkkiä säikähdän: Hän ei olekaan lähellä. “Herra, miksi jätät minut, kun olen eksyksissä ja nääntynyt?” Huudan ja hapuilen. Pelkään olla pimeässä. Kukaan ei tule auttamaan. Sitten Hän tulee, kävelee myrskyn päällä. “Minä olen aina kanssasi. Usko rakkauteeni. En koskaan jätä sinua”
“Tule ja seuraa Minua”. Pelkään jo valmiiksi. “Herra, olet vienyt minua yhä uudestaan särkymään ja kuolemaan. En uskaltaisi.” Miten Hän voikin katsoa minua niin rakastavasti? Kuin olisin Hänen aarteensa. “Tule kokemaan yhteyttä ja iloa Kanssani. Tule ja uskalla nauttia elämästä, hyvistä lahjoistani!” En ymmärrä Häntä lainkaan. “Herra, en enää uskalla, en luota Sinuun.” Omat sanani jäävät kumisemaan sydämeeni. Enkö todella usko Herraani ja Vapahtajaani enää? Ovatko vuodet repineet alun yksinkertaisen luottamuksen? “Tule, seuraa, Minua!”, Hän sanoo ja hymyilee. Ja minä seuraan. Itken ilosta ja seuraan.
