”Katso, Herra, minulla on ahdistus, sisimpäni kuohuu! Sydämeni kääntyy rinnassani, sillä minä olen ollut hyvin kapinallinen” (Val. 1: 20).
Profeetta Jeremiaa pidetään Valitusvirsien kirjoittajana. Mietin häntä Jerusalemin raunioilla itkemässä ja sanelemassa kirjurille kyyneleiden sekaisia rukouksia.
Jeremia oli varoittanut Jerusalemin väestöä vuosien ajan tulevasta Jumalan tuomiosta. Hän eli kansan keskellä, joka polki Jumalan käskyt jalkoihinsa ja haki turvaa vieraiden maiden jumaluuksilta.
Lopulta tuomio tuli – Babylonia valloitti Juudan ja Jerusalemin ja vei kansan pakkosiirtolaisuuteen. Vain vähäinen jäännös jäi entisen komean kaupungin tuhkakasan keskelle.
Ahdistus seurasi tuomiota. Kun Jumala rankaisi syystä ja ansioista, kenen puoleen ahdistunut osasi paeta saamaan lohdutusta? Jeremia osoittaa kristinuskon Jumalan suuruutta; Hänen luokseen sai syntinen ja elämänsä pilannut mennä valittamaan kohtaloaan.
Miten käsittämätön onkaan Jumalan armo. Jeremia oli oppinut sitä pitkän kaavan kautta ja elämänsä vaikeimpina aikoina Hän ei päästänyt opitusta irti. Jumalan luokse sai mennä aina, myös silloin kun elämä oli pirstaleina ja vielä syystä.
Jumalalle saa itkeä ja valittaa ahdistustaan – silloinkin, kun se on lopulta vain omaa syytä. Jumalan sydämen läpi kulkevat elämämme vaikeat ajat ja Häneltä tulee myös ihmeellinen lohdutus.
Kiitän jälleen kerran, että sain sinulta sanoja omien tunteitteni ilmaisemiseen. Niin tässä tekstissä kuin monessa muussakin. Nämä ovat kuin nykyajan psalmeja.
Daavidin psalmeissa minun täytyy usein hypätä niiden kohtien yli, joissa hän valittaa vainoojistaan. Ne ovat kyllä tarpeen monille vainotuille kristityille ja olivat Jeesukselle. Mutta minä en ole vainoa kokenut. Olen itse pahin kiusaajani.