Tänä keväänä alkava hurja kattoremontti on ollut minulle kuin kova isku palleaan, ilmat ovat olleet pihalla ja sisällä epäuskoinen tunne siitä, että taasko asutaan kesä teltassa, astellaan keskellä pölyä, joka ennen oli koti ja laitetaan iltayöstä työhaalarit naulaan vain jotta ne kukonlauluun puetaan uudelleen päälle.
Minulla on ollut tunne siitä, että vaikka monista vuorista ollaan selvitty, tämä haaste taittaa mielen ja ruumiin. On tehnyt mieli itkeä ja valittaa kohtaloa, vertailla toisiin ja käpertyä itsesääliin. Ja olen kyllä niin tehnytkin.
Mutta samalla Jumala tuntuu kutsuvan johonkin uuteen maailmaan, uskon ja toivon levolliseen oloon. Kun edessä on mahdoton jättiläinen, en ole osannut muuta kuin pysähtyä ja olla hiljaa Jumalan edessä.
Kuka voisi sanoa varmaksi, että meidän mahdottomat tilanteemme ja olosuhteemme olisi sallittu meille vain sen tähden, että tulisimme katkeriksi ja menettäisimme sen, mikä elämässä on parasta? Entä jos ne ovat annettu tiellemme siksi, että ne työntäisivät meitä Jumalan läheisyyteen, todellisuuteen, jota emme hyvinä päivinä löytäisi?
Minun hengellinen elämäni on ottanut jättiloikkia aina, kun tie on ollut tukossa ja elämä – ja samalla sydämeni – on joutunut murtumaan ja taipumaan suuntaan, jonne en olisi tahtonut mennä. Siksi voin luottavaisesti käydä kohti tämän kevään haastetta. Sen tähden uskallan lohduttaa myös sinua sinun jättiläistesi ympäröimänä.
Rukous alkaa monesti sieltä, missä muut keinot ovat käytetty. Kun silmien edessä on erämaata ja upottavaa suota näkökyvyn rajoille saakka, juuri silloin rukous nostaa meidät Jumalan täyteiseen elämään. Se on totta sairasvuoteella, hylättynä yksiöön, keskellä konkurssia ja haaveiden romahtamista.
Vaikka rukous saattaa olla selviytymiskeinoistamme viimeinen, se lahjoittaa meille elämää, joka on enemmän kuin voisimme koskaan menettää. Sen avulla kosketamme Jumalaa, Häntä, joka luo jokaisen päivämme hyvän tahtonsa mukaiseksi. Ja kun Jumala koskettaa meitä, mikään ei pysy samana. Emme mekään.
