Meillä kristityillä on monesti tapana esitellä oman uskomme erinomaisuutta toisillemme. Me haluamme, että meidän hengellisyytemme, uhrautumisemme, antautumisemme, moraalimme ja viisautemme huomattaisiin. Aivan samoin hengelliset työntekijät helposti pinnan alla kilpailevat keskenään siitä, kuka saa eniten aikaan, kuka tavoittaa eniten ihmisiä ja kenen puheet ovat suosituimpia. Ainakin itse syyllistyn tähän. Myös kristilliset järjestöt monesti haluavat osoittaa omaa paremmuuttaan toisiinsa nähden.
Opetuslapset myös kävivät tiukkoja keskusteluja siitä, kuka heistä oli suurin. Matteuksen evankeliumin luvussa 18 huomaamme yhden tällaisen väittelyn. Kun he eivät päässeet yksimielisyyteen, kysyivät he asiaa Jeesukselta. Kysymys oli verhoiltu laajemmaksi kuin mitä se todellisuudessa oli: “Kuka on suurin taivasten valtakunnassa.” Juuri hetkeä ennen voin vain kuvitella, kuinka esimerkiksi Pietari korotti ääntään ja sanoi: “Muistakaa, että minä olen juuri tullut alas kirkastusvuorelta ja minä olin se, joka kävelin veden päällä. Enköhän minä siis saa lähimmän istuimen Jeesuksen viereltä taivaan valtakunnassa?” Pietari, Jaakob ja johannes olivat juuri olleet kirkastusvuorelta Jeesuksen kanssa ja nähneet Hänen kirkkautensa. Sen olisi pitänyt saada heidät ymmärtämään oma pienuutensa ja syntisyytensä, tehdä heidät nöyriksi. Mutta sen sijaan he alkoivatkin pullistella hengellisiä lihaksiaan.
Jeesus sanoi heille jotakin, joka on meillekin äärimmäisen tärkeä läksy: “Totisesti, ellette käänny ja tule lasten kaltaiseksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan.” Uskon Jeesuksen sanojen olleen järkytys opetuslapsille. Olivathan he Jeesuksen itsensä valitsemia apostoleja. “Meidänkö on käännyttävä?” Jeesuksen sana kääntymisestä tarkoittaa “jyrkkää käännöstä”, suuntaa oli siis vaihdettava kokonaan.
Jeesus tarkoitti, että Jumalan valtakunnassa ei voida pullistella omilla hengellisillä lihaksillaan. Uudessa liitossa ei kertakaikkiaan ole sijaa ihmisen omille suorituksille ja hengelliselle kilpailulle. Ihmisten kesken ei voi olla arvoasteikkoja, vaan vain Kristuksen armo merkitsee.
Täyskäännös merkitsee luopumista omasta ylemmyydestään ja kaikista niistä ajatuksista, että meistä voisi tulla jotakin erinomaista Jumalan valtakunnassa omien tekojemme kautta. Lapsenkaltaiseksi tuleminen tarkoittaa kaiken itseriittoisuuden kieltämistä ja nöyrtymistä samalle viivalle toisten kanssa. Voi olla, että Jumala on antanut jollekin valtavia hengellisiä lahjojaan mutta silti tällainen kristitty – olkoon hän kuinka näkyvästi esille tahansa – on yhtä armonkerjäläinen kuin muutkin. Tämä on vaikea mutta tärkeä läksy oppia.
Jeesuksen tarkoittamassa lapsenkaltaisuudessa on toinenkin esille nostettava opetus: lapsi osaa ottaa lahjan vastaan ja nauttia siitä. Kun annamme lapsillemme jouluna lahjapaketin, he ottavat sen iloiten vastaan ja alkavat repiä lahjapapereita auki. He eivät mieti, ovatko arvollisia saamaan lahjan tai miten heidän pitäisi korvata se. He eivät ajattele, että heidän tulisi olla lahjan hankinnassa tai sen käyttämisessä yhteistyössä vanhemman kanssa. Sitä Jumala meille omille lapsilleen toivoisi. Kun Hän antaa meille pelastuksen, me voisimme ottaa sen iloiten vastaan ja nauttia siitä. Meidän ei tarvitsisi epäillä Jumalan taka-ajatuksia tai pitää lahjaa “liian hyvänä uutisena”. Meidän ei tulisi miettiä, kuinka voisimme maksaa hänelle lahjan takaisin. Meidän tulisi lapsenomaisesti iloita siitä.
Jäin miettimään tuota, että meidän ei tarvitse miettiä, miten voisimme maksaa lahjan Jumalalle takaisin. Emme tietysti voikaan, koska se on mahdoton maksettavaksi. Muistaakseni Jobkin pohtii, että ihmisen sielun lunnaat ovat niin kalliit, että jäävät iäksi maksamatta. Vain Jeesuksen suorittama maksu kelpaa.
Mutta varmaan voimme antaa vastalahjaksi kiitollisuutemme ja kuuliaisuutemme. Ei täydellistä kumpikaan, mutta Jumalalle varmaan otollista.