Kerron nyt nolon tapauksen liittyen itseeni ja siihen miten helposti olen ollut toisten ihmisten yläpuolella (omissa silmissäni) ja ymmärtänyt väärin Jumalan armon.
Eräänä päivänä jokunen vuosi sitten eräs tuntemani vanha alkoholisoitunut mies oli saanut kotonaan sydänkohtauksen. Hän oli juuri saanut soitettua hätäkeskukseen ja kuulemani mukaan lattialla maatessaan huutanut Jeesusta pelastamaan hänet. Hän oli huutanut siis Herraa avuksi hätänsä päivänä – niinhän Raamattu meitä kehottaa ja lupaa, että Jumala kuulee ja auttaa.
Tämä tuntemani mies ei ollut kristitty – ainakaan sillä tavalla, kuin minä asian mielsin. Hän ei ollut elänyt Raamatun mukaista elämää eikä ollut kiinnostunut Jumalasta vasta kuin siinä vaiheessa kun oli kuolemassa. Onneksi hän pääsi sairaalaan ja sai apua sekä lisää elinpäiviä.
Muistan elävästi sen hetken, kun sain soiton tästä tapahtuneesta. Välitön reaktioni oli “Mitä se tuollainen avunhuuto auttaa?” Mieshän oli elänyt “jumalattomasti” koko elämänsä ja luultavasti jatkoi samaa alkoholistin elämäänsä sairaalareissun jälkeenkin. Mietin mielessäni, että ei tuollaisesta avunpyynnöstä ole mitään apua, jos ei elämässään osoita olevansa tosissaan eli elä kristillistä elämää.
Samassa jouduin syvään puhutteluun. En usein ollenkaan koe Jumalan Hengen ääntä sisälläni enkä ole hyvä erottamaan Hänen ääntään omista ajatuksistani. Ja tiedän, että Jumala puhuu meille pääasiassa Sanansa kautta. Mutta tällä kertaa sain vahvan nuhteen. Mieleeni tuli Jeesuksen vieressä ristillä roikkunut mies, joka viimeisillä voimillaan ennen kuolemaansa pyysi Jeesukselta armoa ja pelastusta. Jeesus lupasi hänelle pelastuksen ilman ehtoja. Toisaalta mitä ehtoja tämä syntinen ja ristiinnaulitsemisen ansainnut rikollinen olisi enää voinutkaan täyttää? Tunsin polttavan kysymyksen rinnassani: “Jaakko, millä perusteella sinä aiot pelastua?”
Sitten aloin pohtimaan, että jos tämä armoa pyytänyt ja sen saanut rikollinen olisi ihmeen kaupalla päässyt alas ristiltä ja jatkanut elämäänsä, olisiko pelastuksen ehdot muuttuneet? Ristillä roikkuessaan hänet pelasti vain avunhuuto ja Jeesuksen Kristuksen armolupaus. Mutta jos hän olisi saanut jatkaa elämäänsä, olisiko hän edelleen saanut luottaa syntisenä tuohon samaan lupaukseen?
Minä tiedän, että Raamatussa löytyy paljon meitä uskovia koskevia kehotuksia. Jumala haluaa meidän ymmärtävän pyhittävän työnsä tärkeyden ja haluaa, että mekin pidämme sitä tärkeänä. Mutta huomaa tämä: pelastuksen ehdot eivät voi muuttua. Me kaikki pelastumme “ryövärin armon” tähden. Pelastus on sitä, että siinä ihminen näkee oman avuttoman tilansa ja huutaa Jeesusta pelastamaan hänet. Ja se riittää. Tämän ymmärtämisen jälkeen (mikä ei ole ollenkaan helppoa), voimme tutkia pyhitystä ja voimme antaa Jumalan Sanan vaatia meiltä erilaisia asioita. Tiedämmehän, että meillä on varma ja kestävä perustus, jonka varassa olemme. Ja tiedämme, että Jeesus itse antaa sen, mitä Hän vaatii.
Lopuksi vielä yksi lyhyt tapaus: vuonna 2010 olin jäänyt trombin seurauksena ison männyn alle, selkärankani oli mennyt poikki ja tein kuolemaa. Ajattelin, että kuolen muutaman minuutin sisällä. Siinä hetkessä silmissäni vilisi kaikki se paha, jota olin elämässäni tehnyt ja kaikki se hyvä, jonka olin jättänyt itsekkyyttäni tekemättä. Ymmärsin lähteväni kohtamaan pyhää Jumalaa ja ainoa päässäni jyskyttävä asia oli se, ettei elämäni riittänyt. Ei, vaikka olin kirjoittanut kirjan armosta ja tehnyt poliisityön ohella hengellistä työtä jopa yli voimieni. Ei, vaikka olin loppuunpalamiseen saakka yrittänyt miellyttää Jumalaa.
Appiukkoni juoksi viereeni, kumartui lähelleni ja sain viimeisiksi sanoikseni pyytää, että hän julistaisi kaikki syntini anteeksi. Ymmärsin, että ainoastaan ryövärin armo pelastaisi minut, muuta toivoa ei ollut. Mutta rakas lukijani, muuta ei tarvitakaan!
