“Vaikka sanoisin: `Nyt olen pimeyden kätköissä, yö peittää päivän valon´, sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo.” (Ps. 139: 11,12)
Opetuslapset vapisivat Jeesuksen kuoleman jälkeen kokoontumispaikassaan Jerusalemissa. Heille oli koittanut synkkä sielujen yö. Nykyhetki tuntui umpikujalta ja tulevaisuus näytti mahdottomalta. Siihen pimeyteen Jeesus astui heidän keskelleen tuoden mukanaan toivon ja uskon, siis valon. Hän astui opetuslasten pimeyteen omasta päivänpaisteestaan ja mitä tapahtui? Pimeys väistyi!
Sinä rakas lukijani saatat tänään kokea olevasi “pimeyden kätköissä”? Ehkä yhä lisääntyvät vaikeudet ovat saaneet sinut keskelle toivotonta pimeyttä tai ehkä itse olet vetäytynyt epäonnistumisten jälkeen Jumalalta piiloon? Sinut nähdään kuitenkin rakkauden paisteesta käsin. Sinut erotetaan keskeltä pimeyttäsi ja sinun itkusi huomataan. Epätoivosi saa taivaan liikkeelle. Et ole yksin.
Kapinoin mielessäni tätä raamatunpaikkaa vastaan. Itken ja purnaan. Minun pimeyteni on kestänyt vuosia, mikset Jumala ole tullut auttamaan? Jos Sinä näet tilanteeni ja elämäni päivänpaisteesta käsin, mikset ole ulottanut valkeuttasi minun elämääni saakka? Tekisi mieleni huutaa Jumalalle, että helppohan Sinun on olla siellä valkeudessasi! Sitten näen naulojen jäljet Vapahtajani käsissä. Hän astuu keskelle pimeyttäni ja valkeudessaan Hän näyttää niin kärsineeltä ja runnellulta. Samassa tiedän, ettei Hän koskaan jätä minua. Hän tietää miltä tuntuu elää pimeyden kätköissä.
