”Maanjäristystä seurasi tulenlieska, mutta Herra ei ollut tulessakaan. Tulen jälkeen kuului hiljaista tuulen huminaa.” (1. Kun. 19: 12,13)

Eräs musiikkiyhtye on tehnyt otsikon mukaisen kappaleen. Sanat ovat sykähdyttäviä; me tarvitsemme eri elämänvaiheissamme erilaisia sanoja ja äänenpainoja sekä Jumalalta että kanssaihmisiltä.

Väkevä profeetta Elia oli yhdessä vaiheessaan niin väsynyt ja särkynyt, että hän pystyi kuulemaan vain yhdenlaista ääntä – hiljaista ja lempeää tuulen huminaa. Vasta silloin hän uskaltautui esille kätköstään. Kaikki muut äänet olisivat särkeneet hänen liiaksi venyneen sielunsa.

Samoin me itsekukin saatamme kokea vaiheita, ettemme kykene kuulemaan muita kuin lempeitä lohdutuksen sanoja. Muuten jäämme piiloon syntiemme ja ahdistustemme kanssa. Jeesuksen sanoissa täytyi olla jotain poikkeuksellisen lempeää, koska epäonnistuneet, raihnaiset ja syntiset tulivat Hänen sanojensa houkuttamana Hänen lähelleen. Jotakin Jeesuksen sanoissa resonoi musertuneiden sydänten sisällä ja ihmisiin hiipi toivo.

Tämä on kristillisen sanoman vedenjakaja. Samalla kun pidämme luovuttamattomasti Jumalaa pyhänä ja annamme Hänen määritellä hyvän elämän rajat, meidän sanomamme on tavoitettava hylätyt ja arvottomat. Meidän sanomassamme tulee olla se ”sävy”, jolloin piilossa olevat uskaltautuvat tulemaan esiin. Jospa osaisimme puhua elämän rikkomille tavalla, jonka he pystyisivät kuulemaan. Silloin keskellämme olisi kaipaamamme armon herätys.