Tänä aamuna kaikki oli nurinkurin. Toinen pojista oli salaa katsonut puhelintaan aamuyölle, itse olin pyörinyt sängyssä hiljalleen otetta hakevan stressin otteessa ja yhteinen aamupala oli kuin ote sirkuksen kenraaliharjoituksista.

Tänään sielu ei hyppele iloisen kevyesti elämän kukkaniityillä. Tänään ei hyräillä duurissa pissatauoilla. Tänään ei suunnitella yhä parempia rakenteita huomiseen, ei luoda innostuneita visioita eikä kippistellä mielikuvaskumppia.

Tämä päivä on yksi niistä päivistä, jolloin tavoitteena ei ole olla täydellisen rakastava isä, läsnäolevin puoliso ja karismaattisin raamattuopettaja. Tänään vain selvitään. Se riittää. Otetaan rusentavat iskut vastaan, mennään peiton alle itkemään ja tullaan sieltä esille laittamaan pakollinen päivällinen. Sekin saa tässä perheessä tänään olla mallia pakastepitsa.

Tulee taas toisenlaisia päiviä. Tilattomuuden ja näköalattomuuden sijaan vaihtuu vapaus ja peilityyni Keiteleen pinta. Tulee päiviä, jolloin saan nauraa hampaat helkkyen ja tyrmistyä niistä hyvistä asioista, joita juuri nyt paketoidaan minulle Taivaan tonttulassa. Ne päivät tulevat, aivan varmasti, mutta ensin on tämä päivä.

Jotkut päivät vain selvitään. Se riittää. Ne päivät – tämä päivä – ei silti ole yhtään merkityksettömämpi kuin ne päivät, joita kipeästi odotan ja rukoilen. Tämä päivä eletään läpi tunti tunnilta, jotta huominen saa omat, aivan uudet ja ennen kuulemattomat vuorosanansa.