Lumihiutaleiden varjot
tanssivat hiljaa hangella
kuin rukousten ääriviivat,
huokaukset, joilla ei ole sanoja.
Ne ilmestyvät salaisuuksina,
jotka valo paljastaa
hetken kerrallaan.
Ehkä näin Jumala puhuu,
kun en muuta jaksa kuunnella
kuin lumen vaimeaa rahinaa.
Mutta jos hiutaleen ohut hahmo
voi liikkua pakkasen parketilla,
jos se löytää tilan liikkeelle,
kun mikään muu ei liiku,
ehkä elämässä on kuitenkin
jotain sitkeää.
Ehkäpä,
niin kauan kuin yksikin varjo
liikahtaa Elämän Valon tahdosta,
myös silloin, kun omat askeleet
eivät enää jätä jälkeä,
saan yhä kulkea kohti toivoa.

Luin hengitystä pidättäen…
Ja vielä tuo kuva Sydän lumessa, oi miten ihana viesti.
Niin, Todellakin! Jeesus on huokauksen päässä!