Israelin erämaavaellus oli esikuvallinen kertomus seurakunnan matkasta kohti omaa luvattua maatamme, taivasta. 5. Mooseksen kirjasta haluan siteerata kahta Mooseksen puheen kohtaa, joilla Hän kuvaa Jumalan toimintaa erämaassa vaeltavalle kansalle. Huomio jo tässä vaiheessa, että kristityn kulku kohti luvattua maata käy monesti raskaan erämaan kautta. Siihen on syynsä. Älä siis ollenkaan usko sellaisia menestysjulistajia, jotka lupaavat kristityille yhä lisääntyvää helppoa elämää ja voittoisaa kulkua. Olivatpa he kuinka karismaattisia tahansa ja tapahtui heidän kauttaan mitä ihmeitä tahansa, he ovat vaihtaneet Jumalan totuuden omaksi mielihalukseen. Jumala varjelkoon meitä sellaiselta.
Mooses kertoi Israelin kansalle (5. Moos. 1: 31-33), että Jumala kantoi heitä kuin isä lapsiaan läpi pitkän, paahtavan ja raskaan erämaataipaleen. Hän jatkaa, että he eivät selvinneet siitä omin voimin vaan Jumala kulki heidän edellään etsien heille reitin, leiriytymis- eli levähdyspaikat. Jumala huolehti siis siitä, että jatkuvasti mentiin oikeaan suuntaan – vaikka se ei kansasta usein siltä tuntunutkaan – ja aina tarpeen vaatiessa, riittävän säännöllisti, heille annettiin keidashetkiä raskaan matkan varrella. Nämä kaikki samat lupaukset ovat täydellisesti voimassa sinunkin kohdallasi. Sinuakin kannetaan tässä elämässä kohti seuraavaa ja sinua johdatetaan joka päivä. Jaksa uskoa myös keidashetkiin, niitäkin tulee olemaan matkasi varrella. Voi olla, että ne ilmaantuvat juuri silloin, kun erämaa on kuumimmillaan ja voimasi lopuillaan.
Sitten Mooses kuvaa samaa asiaa toiselta kantilta (5. Moos. 8:2-5). Tämä on tärkeä huomata, sillä saamme vastauksen siihen, millaista Jumalan johdatus ja Isänrakkaus on luonteeltaan. Siitähän me haluaisimme todisteita oman arkielämämme keskellä. Mooses kertoi, kuinka Jumalan huolenpito tuli esille kurituksena (8:2), ja Hän piti kansaa tietoisesti nälässä (j. 3). Salliessaan vaikeita asioita kansansa elämään Jumala halusi paradoksaalisesti vetää heitä lähemmäs itseään. Hän halusi, ettei kansa luottaisi vain siihen, mitä havaitsee ulkoisilla aisteillaan ja laskisi mahdollisuuksiaan selvitä inhimillisten todennäköisyyksien mukaan – koska Jumala heittää todennäköisyydet romukoppaan. Jumalan kanssa tulee heittäytyä mahdottomuuksien maailmaan. Hän on Jumala, joka luo elämää tyhjästä, ja joka saa avaa tiet sinne, missä ne ovat pahiten tukossa.
Erämaataipaleella kansa joutui monta kertaa todella ahdistaviin ja mahdottomiin tilanteisiin. Milloin heiltä loppui ruoka, milloin he olivat kuolla janoon. Eikä raskas matka ollut päättyä ikinä. Jumala tahtoi heidän kuitenkin oppivan luottamaan Häneen ja Hänellä oli kaikki vastaukset jo valmiina. Sen sijaan, että kansa toistuvasti kapinoi Jumalaa vastaan ja masentui ahdistuksen edessä, he olisivat voineet luottaa Jumalan kantavan heitä ihan samoin kuin kaikkina menneinä päivinä. Sitä olisi ollut Jumalan tahtoma nöyryys ja luottamus. Ja niitä samoja asioita Hän työstää meissäkin.
Jumalalle ongelmat eivät ole ongelmia. Hän nauraa mahdottomuuksille. Mutta Hän toivoo olevansa aina ja kaikessa meidän ensimmäinen ja tärkein apumme kohde. Uskon kasvu on sitä, että luottamuksemme Jumalaan kasvaa. Sitä Hän halusi saada aikaan israelilaisten kohdalla ja sitä Hän työstää meissäkin, jatkuvasti.
Meitä siis kannetaan. Mikä on tämän huolenpidon takeena? Mistä voisimme tietää, että juuri meistä pidetään tarkkaa huolta. Ensiksi siitä, että meille luvataan se. Toisekseen siitä, että joudumme kipuihin, ahdistuksiin ja mahdottomiin tilanteisiin. Silloin voimme nostaa päämme ja tietää olevamme siinä samassa rakastavan Isän koulussa, jonka kaikki Hänen omansa ovat käyneet läpi. Heidän – ja lopulta meidän – todistuksemme on, että meitä johdatettiin tarkasti ja jokainen elämämme vaihe oli tärkeä oppikoulu Jumalan tuntemiseksi.
