“Me olemme Kristuksen tuoksu, joka nousee Jumalan eteen; tämän tuoksun tuntevat sekä ne, jotka pelastuvat, että ne, jotka joutuvat kadotukseen.” (2. Kor. 2: 15)
Paavali lainaa tässä ymmärtääkseni 3. Mooseksen kirjan keskeistä uhria, polttouhria. Se oli esikuvaa Kristuksesta, joka antoi elämänsä nimenomaan Isälleen hyväntuoksuisena uhrina. Pojan kuuliaisuus kuolemaan saakka oli Isälle suloinen tuoksu.
Nyt meille sanotaan, että me olemme tämä sama Kristuksen Jumalalle saakka nouseva hyvänhajuinen tuoksu. Sanoma on selvä mutta mielettömän lohduttava: Jumala kokee sinua katsoessaan samaa mielihyvää kuin Hän kokee katsoessaan omaa Poikaansa. Sinä “tuoksut” yhtä ihanalle, eli Jumala näkee sinun elämäsi yhtä mieluisina kuin Hänen Poikansa. Syy on tässä: sinä olet Kristuksessa uskosi tähden. Jumala näkee sinut Kristuksen kautta ja läpi. Tätä tarkoittaa yhdeltä näkökulmalta olla vanhurskautettu.
Kyse ei ole siis siitä, minkälaista sinun elämäsi arkireaalisesti on tai miltä se itsessään tuoksuu. Kyse on siitä asemasta, joka on meille kertakaikkisesti annettu ja jossa me olemme turvassa. Pyhä Jumala todella katsoo sinun elämääsi nyt mielistyneenä koska Hän näkee sinussa Poikansa.
Me olemme samalla Kristuksen tuoksu myös toisille ihmisille, niille, jotka ovat vaikutuspiirissämme. Tarkoittaisiko tämä sitä, että Jeesus heijastelisi meistä toisille? Luulen, että kristitty on monesti tarkkailtavana ympäristössään. Hänessä on jotain, mistä ei saa oikein kiinni. Hän vaikuttaa – toivottavasti – samanlaiselta ihmiseltä kuin muutkin, ongelmineen ja heikkouksineen mutta samalla hänestä huokuu jotain, mitä ei voi selittää. Ja se vetää puoleensa. Nyt moni lukija saattaa ahdistua ja miettiä, ettei “minun elämästäni ainakaan voi mitään hyvää näkyä toisille.” Luulen, ettei sitä itse huomaakaan. Se on Jumalan työtä meissä ja sen työn Jumala piilottaa meiltä mutta näyttää ympäristöllemme.
