“He vastasivat: `Ei meillä ole enempää kuin viisi leipää ja kaksi kalaa – vai menemmekö ostamaan ruokaa koko tälle joukolle?´” (Luuk. 9: 13)
Jeesus valmisti opetuslapsiaan työhön Jumalan valtakunnan hyväksi. Parhaat oppitunnit tulivat niistä kokemuksista, kun oppilaat joutuivat astumaan kykyjensä ja mahdollisuuksiensa yläpuolelle.
Jotain Jeesuksesta oli tarttunut heidän puserojensa alle jo tässä vaiheessa – he näkivät ihmisten arkipäivän tarpeita ja olivat huolissaan niiden johdosta. Silloin kun ihminen kykenee suuntaamaan huomionsa itsestään toiseen, kyseessä on aina jonkinlainen ihme. Jeesus viitoitti tässä tinkimättömästi tietä.
Mutta mitä on nähdä lähimmäisen hätä, jos itsellä ei ole mitään annettavana? Oppitunnin toisena läksynä oli ymmärrys laittaa käyttöön se, mitä kukin pystyi. Opetuslasten pienet eväät eivät tietenkään riittäneet tyydyttämään tuhansien ihmisten nälkää, samoin eivät meidänkään eväät riitä edes lähimmäisiemme tarpeiden kohtaamiseen. Mutta rakkaus pakottaa kohti ihmettä.
Sydämen polte toisen puutetta kohtaan on jumalallinen voima. Se ajaa meitä Taivaallisen Isämme eteen pyytämään jotakin, mikä helpottaisi toisen elämää. Vastaus saattaa olla, että annamme sitä, mitä meillä on. Vaikka meillä on vähän, Jeesuksen seurassa vähän muuttuu paljoksi. Niukkuus muuttuu ylenpalttisuudeksi.
Tässä kohtaa Jeesus ei neuvottele; Minä haluaisin pitää itselläni sen, mitä on hallussani, Jeesus tahtoisi siunata sen kautta kärsivää maailmaa. Joka päivä olen monta kertaa samassa risteyksessä. Taidan jo aavistaa suunnan siunattuun elämään?
