“Tiedättehän, mitä käskyjä me Herran Jeesuksen puolesta olemme teille antaneet” (1. Tess. 4:2).
Ei ole ollenkaan harvinaista, että vilpittömältä raamatunlukijalta katoaa armo monien käskyjen ja kieltojen alle. Raamattu kyllä vakuuttaa Jumalan ilmaisesta armosta mutta lukuisat käskyt tuntuvat tekevän sen silti ehdolliseksi.
Miten Uuden Testamentin käskyihin pitäisi suhtautua? Ovatko ne rima, jonka ylitettyä saa omistaa luvatut siunaukset?
Ehkä vastaus voisi löytyä normaalin perheen arkisäännöistä? Monessa perheessä on esimerkiksi jääkaappin oveen teipattu oleellisimmat arkiohjeet – ne kun tahtovat lapsilta unohtua. Muista ohjeista keskustellaan aika ajoin ja näin vanhemmat varmistavat, että perheessä on jokaisen hyvä olla.
Samoin Jumalan perheväessä on omat sisäiset säännöstöt. Jos niitä ei olisi, perhe ajautuisi kaaokseen ja jäsenet voisivat huonosti.
Lapset ovat päässeet minun perheeseeni syntymän, ei käskyjen noudattamisen kautta. Heillä on syntymäoikeutena isän ja äidin rakkaus ja hyväksyntä, jotka eivät pääty silloinkaan, kun sääntöjä on rikottu.
Hyvässä perheessä vanhemmista kumpuava rakkaus sitouttaa lapset kokemaan säännöt yhteisinä ja mielekkäinä. Samoin Jumalan rakkaus ohjaa kristittyjä noudattamaan Hänen tahtoaan.
Siis käskyjä vai armoa? Molempia, sopivissa määrin, mutta niin että armoa on tuhlattavaksi saakka. Silloin myös sääntöjä voidaan korostaa ilman, että pelko astuu rakkauden tilalle.
Kerrassaan hyvä oivallus tämä: Lapset ovat päässeet perheeseen syntymän – ei siis käskyjen täyttämisen kautta. Ja että armoa riittää tuhlattavaksi asti.
Yleensä tunne on, että armoa annetaan hyvin kitsaasti. Kuinkahan pääsisi sellaiseen sisäiseen oivallukseen, että asia on ihan päin vastoin? Se vaan on niin kokemuksen vastainen tunne eikä tunnu imeytyvän koko sieluun, joka on kuin “savusta käpristynyt leili” kuten Psalmissa sanotaan.
Kunpa voisi päästä niin pulahtamaan armon mereen, että ymmärtäisi, miten täydellisesti ja mittaamattomasti se uskovaa ihmistä ympäröi.