“Sinä et jätä minua vihollisten käsiin, vaan avaat minulle tien ahdingosta” (Ps. 31: 9).
Olen kulkenut läpi läkähdyttävien autiomaiden, kierrellyt päämäärättömästi näännyttäviä ympyröitä ja toistuvien hiekkamyrskyjen keskellä kadottanut sekä menosuunnan ja tulojäljet.
Olen kävellyt polkua, joka häivenee edessäni kuin kesäaamun hentoinen utu Päijänteen kirkkaan veden yltä. Vaikka olin varma tienviitoista ja navigoin kaiken taitoni mukaan, polkuni päätyi keskelle hämähäkkiseittistä, vihreän sävyistä ja sieluuni pelkoa tihkuvaa ikimetsää.
Olen seilannut purttani Kari Tapion sanoitusten mukaan läpi monien rauhattomien vesien ja purjekankaani ovat olleet repeytymäisillään tuulissa, jotka ovat voimakkaampia kuin minua pystyssä pitävä, veden alla painava kölini.
Ja taas tänään olen ahdingossa, josta ei näillä luomillasi silmien muotoisilla kiikareilla ole ulospääsyä. Maa murtuu allani, ikipuut ilkkuvat ja kölini antaa periksi.
Mutta Sinä avaat minulle tien, uudelleen ja jälleen tänään. Ehkä avaat polkua yhden päivän muotoisesti tai ehkä annat edessäni uhkaavien rautamuurien vääntyä kerralla levälleen kuin ne yhdet kuuluisat eväät.
Sinä et jätä minua kuoleman, et ahdingon etkä tuskan ylivaltaan vaan otat vastustajistani vahvan niskalenkin. Sinä talutat orjuuttajiani kuin sonnia nenärenkaasta ja katsot minua tavalla, joka saa väsyneen sisimpäni soimaan tilaa, vapautta ja täyteyttä.
