”Sillä minä uhraan kiitosuhrin ja huudan avukseni Herran nimeä” (Ps. 116: 17).

Monissa kipujen ja ahdistusten täyttämissä Psalmeissa on erikoinen päätös: mollivoittoisen sävelmän viimeiset nuotit muuttuvat hetkessä vapautuksesta tanssiviksi duureiksi.

Olen varma, että Psalmeja kirjoittaessaan nämä ihmiset eivät ole kokeneet rivien välissä äkillistä muutosta – ahdistukset säilyvät mutta kun valitus kertoo näkyvän maailman ahtaudesta, kiitoksessa siirrytään näkymättömään todellisuuteen.

”Kiitosuhri”, hyvä sana kuvaamaan kiitosta, joka tarjoillaan Jumalalle kivun runnellessa ruumista ja sielua sekä yksin jäämisen pelon hukuttaessa apua huutavan alleen kuin Faraon sotajoukot punaisen meren keskellä.

Kiitos ahdingon keskellä järisyttää helvettiä. Se viiltää ja repii reikiä hehkuvan miekan tavoin vihollisen taitavasti kutomiin ja sydämen pimeyteen jättäviin epätoivon ja -uskon seitteihin.

Kiitos uhrataan uskon kautta. Se julistaa Jumalan – Isän – suuruutta ja kunniaa silloinkin, kun sen uhraaja ei niitä vielä koe. Kiitos katsoo luottamuksen silmin tulevaan, tarttuu kiinni Jumalan sanoihin ja lupauksiin ja valitsee ne todellisemmaksi kuin itse todellisuus.

On luonnollista valittaa silloin kuin sattuu. Tuskaisille itkuille ja huudoille on paikkansa eikä kukaan saa syyllistää niistä. Mutta aina välillä kannattaa kokeilla Psalmien kaavaa: kiittää juuri niistä asioista, joita eniten kaipaa, asioista, joita kiihkeimmin on rukoillut ja pyytänyt ilman vastausta.

Kiitos on kuin pienen pörröpään luottavainen katse Isään. Se järisyttää helvettiä ja saa Isän poskelle ilon kyyneleen.