Minä taivun maahan kuin vilja elonkorjuussa.
Voimani ovat poissa,
luuni on kuin kuivunut savi pellolla,
makaan harmaassa tomussa.
Sieluni on valunut tyhjiin,
kuin vesi pohjattomaan kuiluun,
henkeni on kuin kynttilän heikko liekki tuulessa.

Väsynein silmin, vielä kerran,
kohotan katseeni kohti taivaan sineä
ja näen lintujen kiitävän.
Eivät ne kylvä, eivät kokoa aittoihin,
ja silti Sinä, Herra, ruokit ne.
Sinä pidät ne ylhäällä,
Sinun tuulesi kannattaa
ja siihen ne luottavat.

Eivät ne vaivaa itseään huomisella,
eivät ne rakenna pesiä pelossa tai murheellisena,
vaan Sinun ohjeittesi mukaan kodiksi ja turvaksi.
Etkö olisi minunkin turvani?
Etkö minuakin muistaisi päivieni helteissä?
Etkö olisi varjoni kuumuudessa
ja virvoittaisi sanallasi nääntynyttä sieluani?

Sinun tiukassa sylissäsi minä lepään,
lepään, kunnes voimani palaavat.
Vielä saan ylistää nimeäsi
illan viiletessä ja aamun sarastaessa.

”Katso, Minä luon uutta”.