Kosteat kaivon reunat
Joosefia syleilivät,
veljien askeleet vaimenivat,
kaukaisuuteen hiljenivät.
Kiviset seinät ympärillään
yksinäisyyden kuoren lailla,
vastasivat kaikuna takaisin:
”Olenko iäti rakkautta vailla?”
Hiljaisuudesta kumpuaa Isän ääni,
ei veljien hylkäys ole loppu.
Nouse siis,
ei sinua ole unohdettu.
Nouse Hänen armossaan,
vaikka pelottaa pimeyskin,
astu eteenpäin rohkeasti,
minne Hän sinua viekin.
Kiitos Sinulle,joka olet muovannut ihanan ,elämääni tällä hetkellä koskettavan runon muodossa.Ole siunattu.
Todella koskettava, Kiitos!
Hylkääminen, kovat sanat, yksinäisyys. Niin todellisia ovat elämän kivut ja haavat. Mutta joskus ne ovatkin astinkiviä johonkin uuteen…
Otan vastaan tämän sanan.
Amen.Todellakin,voi olla askel uuteen…
Todellakin, miten onkaan peloissaan ollut Joosef. Ei tiennyt mitä tuleman pitää… Pitkän kärsimyksen jälkeen alkaa valjeta. Ja se hetki, kun veljet edessään näkee. Ne tunteet… tunsi Jumala – auttoi kaikessa!