Uskonelämäni ensimmäiset 15 vuotta uskostani taistelin todella pyhityksen parissa. Laitoin koko tahdonvoimani peliin, jotta tulisin kristittynä paremmaksi. Ajattelin, että kun saan muutettua itseäni Jumalan armon avulla toisenlaiseksi, Jumala voi siunata minua enemmän ja pääsen lähemmäs Häntä kuin palkintona.
Toisin kävi. Lopulta jouduin toteamaan, että helpompaa on kivestä puristaa vettä, kuin saada itsestäni muutosta Jumalan tahdon suuntaan. Hetkellisiä tahdonpäätöksiä kyllä voi tehdä ja niissä onnistua, mutta vain huomatakseen, että samat ongelmat ovat jo oven takana kolkuttamassa. Palaan tähän ongelman asetteluun seuraavassa tekstissäni tarkemmin.
Sidoin pyhityksen pelastukseen ja se harha oli viedä koko uskoni. Koin hyvin kipeällä tavalla epäonnistuneeni tulla paremmaksi ja siksi ajattelin, etten voi kelvata Jumalalle. Olin jotenkin valuvikainen, huonompi kuin toiset.
En ole koskaan kuitenkaan hylännyt pyhitystä tärkeänä kristillisenä totuutena. Olen alkanut mielestäni vain ymmärtämään sitä enemmän Raamatun pohjalta. Sen todellista olemusta sekä tietä siihen. Todellinen pyhitys käynnistyy mielestäsi siitä ymmärryksestä, ettei kristitty saa sitä itse aikaan. Ei edes Jumalan auttamana. Ainoastaan Herra Jeesus Kristus pystyy pyhittämään meitä henkensä kautta. Hän on meidän pyhityksemme (1. Kor. 1:30). Tähän palaan viimeisessä sarjan tekstissäni, eli osassa neljä.
Jotta ihminen voisi pyhittyä, hänen tulee ensin sydämellään ymmärtää, mitä evankeliumi tarkoittaa. Hänen tulee sisäistää, miten valtavan suuri Jeesuksen pelastustyö hänen kohdallaan on ja mitä se tarkoittaa. Pelastuksessa nimittäin Jumala antaa meille kaikki syntimme anteeksi ja tekee meistä täysin vanhurskaita. Hän ei näe meidän syntejämme enää Jeesuksen tähden. Siispä pyhitys ei vaikuta pelastukseen. Tämän lauseen voi nyt ymmärtää väärin. Pyhitys ei ole pelastuksen ehto mutta Jeesuksen pelastama ihminen pyhittyy. On syytä tarkoin erottaa syy ja seuraus.
Pyhitys ei ole epätoivoista Jumalan hyväksynnän hakemista, sillä Jumala on jo siirtänyt Jeesukseen uskovan omaan perheväkeensä ja kohtelee tätä rakkaana lapsenaan. Tämä koskee myös niitä, jotka taistelevat eri riippuvuuksien kanssa tai jotka kokevat lankeilevansa yhtä mittaa. Hekin ovat uskonsa tähden varmalla pelastuksen perustalla. Usko Jeesukseen syntien sovittajana pelastaa. Muuta pelastustietä ei ole, ellei sitten pysy noudattamaan koko lakia ja kaiken aikaa.
Pyhitys on oppimista Jumalan perheväen tavoille. Raamattu ei opeta sellaista vaihtoehtoa, että armo jättäisi ihmisen täysin ennalleen, vaan että se on voimana uudistaa ihminen sisältä käsin (Tiit. 2:12). Apostolit kehottavat kirjeissään seurakuntia pyhitykseen mutta huomaa tämä: kilvoittelu tapahtuu siltä varmalta armon perustalta, joka jokaisella uskovalla on ja pysyy. Pyhityskilvoittelussa vanhoja syntitottumuksia hiljalleen siivotaan pois ja Hengen hedelmät alkavat näkyä entistä selvemmin. Mutta älä harhaudu tässä: pyhitys ei ole itsensä parantelua, vaan se suuntautuu aina toisiin ihmisiin. Sekin on hyvä mainita, että tämä prosessi jää parhaimmillaankin kovin kesken. Uskonvanhurskauden (pelastuksen) ja uuden elämän (pyhityksen) välillä on Raamatussa kuitenkin jännite, jota ei saa purkaa pois.
Pyhittyvä ihminen näkee itsensä aina syntisempänä, mutta toiset nauttivat hänessä esiin tulevasta Kristuksesta. Miten tämä on mahdollista? Mitä lähempänä ihminen on Kristusta, sitä selkeämmin Hän näkee Pyhyyden valossa omat puutteensa ja syntinsä. Ja mitä enemmän ihminen näkee oman syntisyytensä, sitä enemmän Hän kaipaa Jeesusta koko elämänsä Herraksi. Silloin Jeesus pääsee hänessä yhä enemmän esiin. Tässä toteutuu Martti Lutherin sanat pyhityksen olemuksesta: se on syvenevää synnin ja armon tuntoa. Näitä sanoja on hyvä mietiskellä sillä niissä piilee syvä raamatullinen viisaus.
Seuraavassa tekstissä käsittelen sitä Paavalin opetusta, miten pyhitys ei tapahdu. Kannattaa lukea!
