Ajoin eilen iltayöstä uuden kirjani julkkaritilaisuudesta kotiin. Huonosti nukutun lyhyen yöunen jälkeen arki löi vasten kasvoja ja väsynyt psyyke yritti venyä vielä vähän lisää vilkkaiden poikien tahtiin.
Iltapäivästä sain pienen hengähdystauon ja makasin vuoteella kuin ikivanha antiikkiveistos. Ilo ja kiitollisuus isosta työmäärästä ja valmiista lopputuloksesta vaihtuu kuin valokatkaisimesta sielun tyhjyyteen ja ahdistavaan hapuiluun.
Tunnistan olevani pohjalla. Vaikka kuinka yritän eri matkareittejä ja -vauhteja, tapaan itseni silti täältä aika ajoin. Luulen, että täällä on muitakin, mutta olemme niin hiljaa kipujemme kanssa, että vain epämiellyttävä hiljaisuus humisee korvissa.
Epätoivon ja intiimin rukouksen raja on onneksi äärettömän ohut. Pohjalla uupunut mieli lakkaa kiipeämästä loputtomia portaita ja pysähtyneisyydessä alkaa maistua Pyhän läsnäolo.
Tipahdin Sinun syliisi. Olet vain odottanut, että antautuisin – antaisin itseni sinulle tyhjänä ja neuvottomana.
Pohjalla on hyvä olla. Sinä Herran Jeesus Kristus olet täällä, löydän tarkoituksen luovuttamisesta; merkityksen umpikujasta; täyttymyksen tyhjyydestä. Löydän Sinut.
