Tie on pölyinen ja harmaa,
sivussa kiireisten jalkojen
haavoittunut makaa.
Ohitse monet kulkevat,
silmänsä häneltä sulkevat.
Mutta yksi lähestyy,
hidastaa ja pysähtyy,
nostaa värisevän hahmon,
kääntää luovuttaneen kohtalon.

Ei hän kysy juuria, ei kansaa,
ei kysy uskoa, ei mammonaa.
Näkee ihmisen, kuvan Jumalan,
sitoo haavat, lausuu sanan lohduttavan.
Vieras kantaa toisen kuormaa,
vie turvaan, sateensuojaan.

Sinä Herra lähetit laupiaan,
nousit istuimeltasi auttamaan,
tee minustakin se, joka pysähtyy,
se, jonka sydän nöyrtyy,
anna syttyä laupeuteen,
Sinun antamaasi rohkeuteen.